Irtolaiset pakkotyöhön!

Kun itsenäisen Suomen irtolaislaki säädettiin vuonna 1936, sillä oli taustanaan pitkä historia. Ainakin 1500-luvulta asti oli kiinnitetty huomiota irtolaisongelmaan: ihmisiin, jotka eivät asuneet vakituisesti ja elättäneet itseään työllään. Erityisesti niin sanotut työkykyiset köyhät ovat olleet kielteisen huomion kohteena – jo 1400-luvulla opittiin tekemään jako oikeutettuihin ja ansiottomiin köyhiin.

Irtolaisia koskevat säädökset eivät Ruotsin-vallan aikana olleet auttamista vaan kuria: irtolaisista on pitänyt päästä eroon, vaikka pakolla. Eroon on voinut päästä karkottamalla tai pakottamalla töihin työlaitoksiin, tarvittaessa vangitsemalla. (Riitta Laitisen artikkeli Sopimattomat: Kaupungista karkottaminen ja karkotetut 1600-luvun Turussa. Teoksessa Turun tuomiokirkon suojissa : pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa. Toim. Marika Räsänen, Reima Välimäki ja Marjo Kaartinen.)

Irtolaisia oli vuoden 1936 lain mukaan monenlaisia, kuten hyvin tapojen vastaisesti tai ”siveellisesti hylättävillä keinoilla” itsensä elättävät, mutta myös sellaiset työhön kykenevät henkilöt, jotka vierovat työtä ja sen vuoksi joutuivat köyhäinhoidon tarpeeseen. Irtolaisia piti auttaa, neuvoa, avustaa ja tarvittaessa valvoa. Jos valvonta ei auttanut, heitä piti rankaista. Jos vielä työlaitoksessa henkilö osoitti laiskuutta tai niskoittelua, häntä voitiin pitää kopissa enintään seitsemän päivää – ja tähän voitiin lisätä ”muonan vähennys enintään kahdeksi päiväksi”.

Kun irtolaislainsäädäntö purettiin 1986, Suomessa oltiin siirtymässä hyvinvointivaltioon. Irtolaisia oli vähän ja heidän voitiin todeta olevan päihteiden ongelmakäyttäjiä. Irtolaislaki muuttui tarpeettomaksi, kun irtolaisväestön kysymykset voitiin käsitellä päihdehuoltolain osana. Alkoi muutaman vuoden kestänyt jakso suomalaista hyvinvointivaltiota, jolloin työttömiä oli vähän eikä irtolaisia ollenkaan.

Harva osasi 1980-luvulla arvata, että seuraava vuosikymmen mullistaisi tilanteen. Laman myötä Suomessa oli yhtäkkiä sadoissa tuhansissa laskettu määrä ihmisiä, jotka olivat vailla työtä, osa myös ilman asuntoa, jonka pilviin nousseet lainakorot ja kahden asunnon loukot olivat vieneet.

Irtolaisista ei enää puhuttu, mutta irtolaislain henki heräsi eloon. Työttömät eivät kuuluneet päihdehuoltoon eikä heitä olisi sinne resurssien rajujen leikkausten jälkeen voitu sijoittaakaan. Irtolaisongelman käsittely päihdehuoltolain keinoin jäi kovin lyhyeksi välivaiheeksi. Jouten oleva väestö, joka ei elättänyt itseään työllään, modernit irtolaiset, piti saada valvonnan, kurin ja pakotteiden kohteeksi.

Korkea työttömyys jäi Suomessa pysyväksi ilmiöksi, pitkäaikaistyöttömyydestä tuli osa yhteiskuntaa. Käännettä ei ole näkynyt eikä näy nytkään. Vaikka ihmisen osaaminen olisi vanhentunut, vaikka työt olisivat karanneet saavuttamattomiin, vaikka työkykyä ei enää juuri olisi, jouten olo ei ole sallittua. Pitkäaikaistyöttömien pitää olla työmarkkinoiden käytössä joka päivä, muuten ei tukea heru.

Edelleen elää ajatus, että irtolaiset, jotka eivät elätä itseään omalla työllään, ovat vaarallisia. Eläke korjaa sitten joskus, mutta siihen asti: irtolaiset kuuluvat pakkotyöhön. Nykyään pakkotyö ei tarkoita pakkotyölaitosta vaan osallistumista määrättyihin työllistämistoimenpiteisiin ja jatkuvaa työttömäksi itsensä kirjaamista. Kuria ja valvontaa tarvitaan, irtolaiset ovat edelleen vaarallisia.

Vuoden 1936 irtolaislaki tunnisti tilanteen, jossa irtolainen havaittiin pysyvästi työhön kykenemättömäksi. Silloin häntä ei määrätty työlaitokseen tai pakkotyöhön, vaan hänestä tuli pitää huolta sen mukaan, mitä köyhäinhoitolaissa oli säädetty. Vuoden 1936 irtolaislaki oli armollisempi kuin nykyiset lait. Monen pitkäaikaistyöttömän kannalta olisi hyvä, että irtolaislaki olisi edelleen voimassa: ihminen voitaisiin todeta työhön kykenemättömäksi ja hän vapautuisi työllisyysvelvoitteista.