"Kukaan ei kuntoudu päihdeongelmasta yksin"

Kun on elänyt 20 vuotta helvetissä, selviäminen on pitkä polku

”Olin kuntoutumisjaksolla Kan-kodissa kahdeksan vuotta sitten, ja jakso oli puolen vuoden pituinen. Kuntoutuminen Kan-kodissa tarkoitti mulle kokonaisvaltaista mielen hyvinvointia ja arjen askareita eli työtoimintaa. Se oli myös pysähtymisen paikka, itsetutkiskelua, että pystyin kohtaamaan ja käymään läpi asioitani ja käsittelemään niitä myös ammattilaisen kanssa.

Vaikka olen päässyt pitkälle joissain asioissa ja saanut työkaluja elämässä pärjäämiseen, en ole vieläkään valmis. Kun on elänyt 20 vuotta helvetissä, selviäminen on pitkä polku.”

On uskallettava tulla nähdyksi

”Kuntoutumisen polku on intensiivistä ja pitkäjänteisestä toimintaa. Siihen kuuluu, että ihminen kohdataan yksilönä ilman B- tai C-luokan kansalaisen leimaa otsassa. Tällainen leima porautuu ihmisen sisäiseen maisemaan ja jättää jäljet itsetuntoon.

Tätä prosessia ei voi oikeastaan käydä yksin, pitäisi ehdottomasti saada apua, esimerkiksi psykoterapiaa. Sen piiriin pääseminen vain ei ole yksinkertaista. Ihminen, joka lähtee viimeisin voimin hakemaan apua, saattaa joutua odottamaan puolitoistakin vuotta terapiaan pääsyä. Se on aivan liian pitkä aika.

Huumeiden käyttäjän sielu on usein syvillä haavoilla. Asioiden käsitteleminen saattaa olla siksi pelottavaa: se voi tuottaa kipua ja kyyneliä, jopa posttraumaattisen stressireaktion ja kuolemanpelkoa. Haluan sanoa ihmisille, että ei ole häpeä olla heikko. On rohkeaa, että uskaltaa katsoa itseään silmästä silmään esimerkiksi terapiassa.

Oma prosessinsa on, että uskaltaa tulla nähdyksi. Se vaatii, että näytät omat tunteesi muille, kipeätkin tunteet. Kun pääset tähän asti ja asiat on käsitelty, hyväksytty tai hylätty, voit jatkaa puhtaammalta pöydältä eteenpäin.”

Hylkäämiskokemuksia toisensa perään

”Puhun näistä kokemuksista entisenä päihderiippuvaisena, rikollisena ja kuntoutujana. Olin todella syvällä vankila- ja huumemaailmassa. Sitten tuli hetki, jolloin tajusin tarvitsevani apua. Makasin sairaalassa henkitoreissani, syvä haava kaulassa. Ajattelin, että jos Jumala on olemassa ja saan mahdollisuuden elää, lupaan tehdä kaikkeni.

Tässä vaiheessa tutut ihmiset auttoivat minut Kan-kotiin. Täällä minut otettiin vastaan ilman, että olisi mietitty raha-asioita. Jälkeenpäin sain kunnalta maksusitoumuksen. Tajusin silloin ja myöhemmin terapiassa asiat, mitkä lähtivät viemään elämää pieleen.”

”Kun olin 5-vuotias, isä lähti perheestämme. Se oli valtavan iso hylkäämiskokemus. Sitten, kun uusi isäpuoleni ei jaksanut ylivilkasta poikaa, minut hylättiin taas – muutin asumaan isäni luo, jossa elämä oli epävakaata. Aloin käyttää alkoholia alle 10-vuotiaana ja huumeita 12-vuotiaana.

Minut otettiin huostaan ja tästä alkoi kuuden vuoden perhekoti–mielisairaala–koulukoti-kierre. Tein kaikki mahdolliset pahuudet – purin huonoa oloani kiusaamalla ja olemalla väkivaltainen. Tänä päivänä tuo kaikki tuntuu mahdottomalta, nyt en voisi tehdä kärpäsellekään pahaa.”

Hoitoketjut puuttuvat

”Minusta päihderiippuvaisten hoidossa pitäisi olla samanlainen hoitoketju kuin muidenkin sairauksien hoidossa. Nyt ihmistä syötellään koneistossa luukulta toiselle kuin kiekkoa lätkässä. Sosiaalihoitajat syöttävät ihmisen joko päihdetyöntekijälle tai mielenterveyspuolelle. Jos siellä ei oteta vastuuta siitä, että asiat viedään eteenpäin, kiekko jää pyörimään ja asiakas ilman apua. Ihminen, jolle on jo entuudestaan kasautunut epäonnistumisen ja hylkäämisen kokemuksia, yleensä tässä vaiheessa luovuttaa.

Päihderiippuvaiset kokevat paljon häpeää, ja heitä kohtaan on ennakkoluuloja. Jos on vaikka päätynyt vankilaan, kun sieltä pääsee ulos, on taas yksi uusi leima otsassa. Siitä on vaikea lähteä aloittamaan kunnollista elämää alusta. Kauniita lupauksia, että ihmisistä huolehditaan, riittää. Esimerkiksi jokaiselle vankilasta vapautuvalle pitäisi olla etsittynä asunto, ettei kukaan joutuisi kadulle. No miten tämä sitten toimii… aivan murto-osa vapautuvista saa asunnon.”

Ylilyönnit työelämässä väsyttivät

”Minä sain rakennettua elämäni raamit huumehelvetistä jotakuinkin kuntoon. Lähdin työelämään rakennusalan yrittäjäksi. Olen aina ollut äärimmäisyyksien ihminen – urheilussa ja työssä. Yrittäjyyden lisäksi toimin seurakunnan kiinteistötiimin vastuuhenkilönä. Olin myös auttajana ja ”eräoppaana” päihdeongelmaisille. Vedin itseni niin piippuun, että koko olemukseni kävi ylikierroksilla. Jouduin pitkälle sairaslomalle.

Nyt yritän opetella ajatusta, että ei tarvitse aina pärjätä eikä jaksaa. Kuuntelen itseäni ja kehoani, käyn kuntosalilla sen, mitä kroppa antaa myöden. Olen yrittänyt oppia myös anteeksiantoa. Äitini ja isäni kanssa olemme sopineet. He ovat pyytäneet anteeksi, ja minä yritän ymmärtää heidän näkökulmaansa.

Olen ylpeä siitä, että olen pystynyt valjastamaan heikkouteni ja kipupisteeni voimavaroiksi. Haluan myös auttaa muita löytämään selviämisen työkaluja, etteivät he kompastuisi samaan kiveen, mihin minä olen kompastunut kymmenen kertaa.”