Miksi huumausaineiden käytön rangaistavuudesta kannattaisi luopua?

Pekka Hakkarainen – Teksti Emilia Lehikoinen – Graafit 4.10.2024

Huumausaineiden käyttö määriteltiin Suomessa rangaistavaksi ensimmäisen kerran asetuksella vuonna 1966. Eduskunta vahvisti linjan värikkään ja tasaväkisen debatin jälkeen vuoden 1972 huumausainelaissa. Hallituksen esitys painotti hoitotoimia eikä esittänyt käyttöä rangaistavaksi, vaikka vuoden 1969 Huumausainekomitean kanta oli päinvastainen.

Eduskunnassa valiokuntien, puolueiden ja edustajien kannat jakaantuivat, mutta lopulta täysitunto päätti 12 äänen erolla säätää käytön rangaistavaksi. Näin ajateltiin voitavan parhaiten pysäyttää 1960-luvulla käynnistyneen huumausaineiden käytön kasvu ja suojella erityisesti nuoria.

Sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta

Huumeita käyttävä henkilö syyllistyy Suomessa rikoslain 50 luvun 2 a §:n mukaan huumausaineen käyttörikokseen. Siitä voidaan tuomita henkilölle sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta.

Nuorelle ensikertalaisille suositellaan järjestettäväksi puhuttelu. Poliisi voi myös antaa huomautuksen tai ohjata henkilön hoitoon. Käyttörikos merkitään aina, myös huomautustapauksissa, poliisiasiain tietojärjestelmään, missä tieto säilytetään 5–10 vuotta.

Huumausaineiden käytön kehitys

Suomessa on seurattu huumausaineiden käytön kehitystä vuodesta 1992 lähtien pääsääntöisesti neljän vuoden välein tehtyjen väestökyselyiden avulla. Käytön rangaistavuus ei ole kyennyt estämään käytön yleistymistä.[1]

Jotain huumausainetta käyttäneiden osuus 15–69-vuotiaassa väestössä 1992–2022.[1]

Merkille pantavaa on, että vuoden 2022 tutkimuksessa 25–34-vuotiaista miehistä jo yli puolet (54 %) kertoi kokeilleensa laittomia huumausaineita ainakin kerran elämässään. Myös ongelmakäyttäjien määrä on kasvanut. Tilastollisen arvion mukaan meillä oli vuonna 2017 noin 30 000–45 000 amfetamiinien ja opiaattien ongelmakäyttäjää. Huumekuolemia tapahtuu tänä päivänä noin 4–5 viikossa.[2]

Huumetilanteen kehitys eli huumeiden käytön ja haittojen indikaattorit vuosina 1997–2018.[2]

Tehottomuuden lisäksi käytön rangaistavuudesta aiheutuu monenlaisia ongelmia

Kriminalisointi

ajaa ihmiset piilottelemaan käyttöään
viivästyttää hoitoon hakeutumista ja hätätilanteissa avun kutsumista
aiheuttaa palveluissa asiakkaan stigmatisointia.

Käyttörikosmerkintä poliisin tietojärjestelmässä voi aiheuttaa merkittävää haittaa nuoren ihmisen opiskelu- ja työuralle ja pahimmassa tapauksessa altistaa henkilön sosiaaliselle syrjäytymiselle. Lisäksi käytön rangaistavuus hankaloittaa haittojen vähentämistoimia, kuten on nähty esimerkiksi käyttöhuoneiden kohdalla.

Nykytilanne ongelmallinen myös perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta

Perustuslain takaama kansalaisten oikeus hoitoon toteutuu huumeita käyttävien henkilöiden kohdalla puutteellisesti, ja monet joutuvat alistumaan palveluissa väheksyntään ja syrjintään.[3] Tiukka käyttäjäkontrolli sotii täysi-ikäisten yksilöiden integriteettiä ja itsemääräämisoikeutta vastaan, etenkin jos otetaan huomioon epäsuhta siihen, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan alkoholiin.

Jos huumepolitiikassa jatketaan nykyistä linjaa, niin tilanteen kehitys tulee todennäköisesti jatkumaan samankaltaisena. Tarvitaan linjamuutoksia, joilla on oikeasti nykykehityksen mekanismeja purkavia vaikutuksia.

Rangaistavuudesta luopuminen ei tarkoita huumeiden laillistamista

THL on ehdottanut luopumista käytön rangaistavuudesta. Se, että käyttö ei olisi enää rikos, edistäisi niin hoitoon hakeutumista kuin varhaista puuttumistakin. Se, että huumeita käyttävää henkilöä ei pidettäisi enää rikollisena, vähentäisi stigmaa ja torjuisi kontrollista koituvia kohtuuttomia haittoja. Uusia haittojen vähentämisen toimia voitaisiin ottaa helpommin käyttöön. Suurkuluttajien saaminen aikaisemmin hoitoon vähentäisi kysyntää huumemarkkinoilla ja hyötyä voisi olla myös rikostutkinnalle, kun huumeita käyttävä henkilö ei olisikaan enää vastapuolella oleva rikollinen.[4]

On tärkeätä huomata, että luopuminen käytön rangaistavuudesta ei tarkoita huumeiden laillistamista. Käytön dekriminalisointi kohdistuu ainoastaan käyttöön ja siihen liittyvään hallussapitoon, kun taas laillistaminen sisältää myös tuotannon ja myynnin vapauttamisen.

Yksi hyvin tavallinen virhekäsitys keskustelussa on se, että luopumalla käytön rangaistavuudesta käyttäjille annetaan vapaat kädet nauttia mitä tahansa ainetta missä tahansa paikassa. Näin se ei kuitenkaan ole.

Kaikissa maissa, missä huumeiden käyttö on dekriminalisoitu, rikosoikeudellisten rangaistusten tilalle on säädetty muita rajoituksia ja sanktioita. Lisäksi huumeiden käyttöä rajoittavat muut säädökset, kuten päihtyneenä ajamisen kielto tai lastensuojelulaki alaikäisten kohdalla. Yhteiskunta ei jää kädettömäksi, vaan sillä on välineet tarvittaessa puuttua häiritsevään taikka itseä tai muita vaarantavaan huumeiden käyttöön.

Käytön rangaistavuudesta luopuminen olisi myös hyvin linjassa kansainvälisen kehityksen kanssa: rikosoikeudellisen kontrollin sijaan käyttäjiä tulisi lähestyä sosiaali- ja terveyshuolto edellä, kuten THL ja monet kansainväliset toimijat ovat korostaneet.

Huumausainepolitiikka voi perustua vain tosiasioiden tunnistamiseen, tutkittuun tietoon ja haluun auttaa vaikeuksiin joutuneita ihmisiä

Huumeiden käyttö, huumausaineiden laiton kauppa ja huumeiden käytöstä aiheutuvat haitat, myös kuolemat, lisääntyvät myös Suomessa. Pään pensaaseen laittaminen ei toimi: huumeiden aiheuttamaa pahaa ei saada kuriin lisäämällä huumekaupan valvontaa ja rangaistuksia.

Suomessa on käyty 2020-luvulla lisääntyvää keskustelua huumausainepolitiikasta. Valitettavasti keskustelu rajoittuu alan tutkijoihin ja toimijoihin, poliitikot eivät ole uskaltautuneet keskusteluun mukaan.

THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen kirjoittaa, miksi huumeiden käytön dekriminalisointi olisi perusteltu uudistus suomalaiseen huumepolitiikkaan. International Blue Crossin pääsihteeri Anne Babb kommentoi tekstiä arvioimalla, mitä haasteita dekriminalisointiin liittyy ja miten varmistetaan, että keskitytään ihmisen oikeuteen elää elämänsä ilman huumeita.

Kapeakasvoinen, leveästi hymyilevä mies, jolla on silmälasit, hiukset heilahtaneena otsalle, puvuntakki, kauluspaita ja solmio. Taustalla kaupunkimaisemaa.

Pekka Hakkarainen

Kirjoittaja on THL:n pitkäaikainen, huumekysymyksiin erikoistunut tutkimusprofessori, joka nyt eläkkeellä ollessaan johtaa Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa tutkimuskonsortiota Ulos epätoivosta – ratkaisuja nuorten huumekuolemien, itsemurhien ja väkivaltakuolemien vähentämiseksi. Vakavista tutkimusaiheista huolimatta Pekka yrittää pitää toivoa yllä.

Pitkähiuksisen naisen hiukset valuvat molemmille olkapäille ja hänen kasvonsa ovat hieman kallellaan.

Emilia Lehikoinen

Piirtäjä on porvoolainen kuvataiteilija, joka öljyvärimaalauksen ohella tekee myös kuvituksia ja teatterilavastuksia.

Lähteet

[1] Karjalainen K: Suomalaisten huumeiden käyttö ja huumeasenteet: Huumeaiheiset väestökyselyt Suomessa 1992–2022. THL, raportteja 12/2023. Helsinki 2023.

[2] Rönkä S, Brummer-Korvenkontio H, Gunnar T, Hakkarainen P, Kailanto S, Karjalainen K, Kriikku P, Kuussaari K & Partanen A: Katsaus ajankohtaiseen huumetilanteeseen: Huumeiden käyttö ja haitat ovat kasvaneet 2000-luvulla merkittävästi. Tutkimuksesta tiiviisti 33/2020. THL, Helsinki 2020.

[3] Pehkonen A, Kekoni T & Kuusisto K (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino, Tampere 2019.

[4] Hakkarainen P: Suomessakin olisi jo aika luopua huumeiden käytön rangaistavuudesta. Teoksessa Nuotio K, Simojoki K & Yli-Hemminki E (toim.) Parempaa päihdepolitiikkaa. Rangaistuksista hoidon poluille, s. 21–43. Gaudeamus, Helsinki 2023.