Mitä on ruoka-apu?

Lähes 40 prosenttia ruoka-avun asiakkaista sanoo, etteivät selviäisi ilman sitä. Tutkimusten mukaan ruoka-avun asiakkaista osa jättää hakematta heille kuuluvia sosiaalietuuksia, kuten toimeentulotukea. Moni on väsynyt, epätoivoinen, tietämätön tai luovuttanut monimutkaisen sosiaaliturvajärjestelmän kanssa.[1]

Niiden, jotka päättävät hyvinvointi- ja terveyspalveluista, onkin välttämätöntä kuulla, mitä ruoka-aputoimijoilla ja ruoka-avussa asioivilla ihmisillä on sanottavana. Ruoka-aputoimijat tietävät, miltä maailma näyttää oman kuplan ulkopuolella.

Keitä ruoka-avun asiakkaat ovat?

Ruokakassien jaosta, leipäjonoista eli alun perin tilapäiseksi tarkoitetusta nopeasta hätäavusta on vähitellen tullut vakiintunutta toimintaa. Ruoka-avussa asioi vuosittain noin 200 000 ihmistä. Vertailun vuoksi toimeentulotukea vuonna 2023 sai Suomessa noin 250 000 ihmistä.[1]

Ruoka-avun asiakkaissa korostuvat yksin asuvat, eläkkeellä olevat ja ne, jotka ovat asioineet ruoka-avussa jo pitkään. Valtaosa ihmisistä on työkyvyttömyys- tai vanhuuseläkkeellä, suurin osa haki ruoka-apua jo ennen koronaa ja lähes 70 prosenttia ruoka-avun hakijoista asuu yksin.[1]

Valtaosa ruoka-avussa asioivista ihmisistä on iäkkäämpiä ihmisiä. Etenkin korona-aikana julkisuuteen nousivat ennen kaikkea ruoka-avusta ensi kertaa apua hakeneet lapsiperheet, mutta käytännössä asiakkaiden keski-ikä on noussut. Ruoka-avussa asioineista 40 prosenttia vuonna 2024 on yli 65-vuotiaita, kun kymmenen vuotta aiemmin yli 65-vuotiaita oli vain 17 prosenttia. Tämä selittynee osaltaan sillä, että pelkkien ruokakassien jaon lisäksi erilaiset edulliset tai ilmaiset yhteiset ruokailut ovat lisääntyneet.[1]

Kuinka merkityksellistä ruoka-apu on avun hakijoille?

Lähes 40 prosenttia asiakkaista sanoo, että he eivät selviytyisi ilman ruoka-apua. Heidän joukossaan korostuvat pääkaupunkisudulla tai kaupunkimaisissa kunnissa asuvat, 40–60-vuotiaat, yksinhuoltajat, työttömät sekä ne, jotka asioivat ruoka-avussa jo ennen pandemiaa. Heidän kohdallaan ruoka-avun asioimisen syynä onkin usein pidempään kestänyt elämänkriisi, fyysinen sairastuminen, työsuhteen tai yrittäjyyden päättyminen, ei niinkään esimerkiksi päihderetkahdukset.[1]

Ruoka-avun asiakkaiden tilanne on myös erilainen eri puolilla maata. Alle 30 000 asukkaan ja isompien kuntien välillä on selvät erot: pienissä kunnissa ruoka-avussa asioivien tyytyväisyys elämään on parempi ja ruoka-avun merkitys pienempi kuin isoissa kunnissa.[1]

Alle 30 000 asukkaan kunnissa mahdollisuus tavata ihmisiä on yksi syy hakeutua toimintaan, kun taas pääkaupunkiseudulla ruoka-apuun hakeutumisen syynä korostuvat toimentulovaikeudet.[1]

Keskeisin syy turvautua ruoka-apuun on syvä taloudellinen huono-osaisuus, josta kärsii valtaosa avunsaajasta. Kokemus taloudellisesta niukkuudesta ja eriarvoisuudesta tarkoittaa tulojen riittämättömyyttä, kykenemättömyyttä huolehtia veloista sekä riittämätöntä tuensaantia asuinkunnalta. Puolet ruoka-avun saajista identifioi itsensä huono-osaiseksi, miehet naisia hieman useammin. Huono-osaisuuden kokemus on yhteydessä työttömyyteen, asunnottomuuteen ja siihen, että haki ruoka-apua viikoittain. Miehillä huono-osaisuuden kokemista ennustaa erityisesti korkea ikä. Kasautunut huono-osaisuus kohdistuu muita useammin työttömiin, keski-ikäisiin, asunnottomiin, päihdeongelmaisiin sekä niihin, jotka kokevat itsensä huono-osaiseksi.[2]

Naiset kokevat miehiä useammin terveytensä huonoksi ja tulonsa riittämättömiksi. Syvimmät elämänlaadun vajeet, kuten yksinäisyyden ja elämässä pärjäämättömyyden kokeminen, ovat miehillä kuitenkin yleisempiä. Ruoka-avussa asioivista ihmisistä 30 prosenttia kertoo kokevansa avun hakemisesta häpeää.[2]

Mitä tarkoittaa palveluiden alikäyttö ruoka-avun hakijoiden keskuudessa?

Sosiaaliturvan alikäyttö tarkoittaa, että ihminen, jolla olisi oikeus johonkin sosiaalietuuteen, tyypillisimmin toimeentulotukeen, jättää hakematta tukea. Tuen hakematta jättäminen koskee usein kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Joidenkin arvioiden mukaan toimeentulotuen alikäyttäjiä saattaa olla yhtä paljon kuin toimeentulotuen saajia. Moni ruoka-avussa asioivakin katsoo, ettei tarvitse perustoimeentulotukea tai ei hae sitä.

Kun ihmisen voimavarat ovat vähissä ja odotushorisontti kutistunut yhteen päivään, hänen on vaikea edes tunnistaa, että sosiaalisiin ongelmiin olisi ylipäätään saatavissa apua. Ongelmia on hankala hahmottaa avun tarpeiksi eikä ole tietoa siitä, että hankaliin tilanteisiin olisi saatavissa ammattiapua.

Korona yhteiskunnan marginaaleissa (KOMA) ‑tutkimuksen mukaan niiden ruoka-avun asiakkaiden joukossa, jotka eivät hakeneet palveluita, korostuvat työttömät, toisen asteen koulutetut sekä maaseutumaisissa kunnissa asuvat. Ruoka-avun asiakkaiden parissa on eniten koettua tarvetta talous- ja velkaneuvonnan palveluille, mutta juuri ne jäävät tyypillisimmin hakematta, samoin kuin sosiaalityöntekijän palvelut ja toimeentulotuki.[3]

Jos voimavarat asioiden hoitamiseen ovat kaventuneet, ruoka-apu on helppo ja ymmärrettävämpi palvelu kuin esimerkiksi talous- ja velkaneuvonta. Ruoka-avussa voi asioida pikaisesti ja anonyymisti eikä tarvitse pelätä, toisin kuin etuuksia hakiessa, että saa kielteisen päätöksen.

Ruoka-avun asiakkaista 40 prosenttia saa KOMA-tutkimuksen mukaan apua seurakuntien diakoniatyöstä. Osittain tämä selittynee sillä, suuri osa ruoka-avutoiminnasta on seurakuntien diakoniatyön tuottamaa. Päihde- ja mielenterveyspalveluja käyttää vain 6–13 prosenttia ruoka-avun asiakkaista.[3]

Sosiaaliturvan ja perustoimeentulotuen alikäyttö kertoo siitä, että etuuksien ja palveluiden saannissa on esteitä. Pääkaupunkiseudun osaamiskeskus SOCCA:n ruoka-apuselvityksessä sosiaalitoimi arvioi, että sosiaalipalvelut voisivat onnistuessaan estää asiakkaan ”riippuvuuden” ruoka-avusta. Saman selvityksen mukaan kolmannen sektorin ruoka-avun vahvuuksina sosiaalitoimi näkee tehokkuuden, kattavuuden ja asiakkaiden toimijuuden tukemisen.[4]

Suurin osa ruoka-avussa asioivista ihmisitä toivoo, että julkisia neuvontapalveluja, KELA:n ja aikuissosiaalityön palveluja jalkautuisi ruoka-apupaikkoihin. Näin on useiden vuosien ajan jo tehty esimerkiksi Helsingissä. Avuntarpeet ovat liittyneet yleisimmin toimeentulon vaikeuksiin. Huomattava osa ihmisistä kokee myös tarvitsevansa apua velkaongelmiin ja asioiden hoitamiseen tietokoneella. Jalkautuva sosiaalityö sekä järjestöjen ja diakoniatyön antama neuvonta on tehnyt konkreettisesti näkyväksi monien ruoka-avun asiakkaiden heikon digiosaamisen.[4]

Esimerkiksi yhteisösosiaalityön keinoin olisi mahdollista kehittää enemmänkin yhteistyössä kolmannen sektorin kanssa sellaisia tukimuotoja, jotka vastaavat alueen ruoka-avun asiakkaiden tarpeisiin.

Vaikka monin paikoin on kehitetty erinomaisia yhteistyötapoja, osa ruoka-aputoimijoista kokee, että sosiaalitoimi ei ole lainkaan kiinnostunut tietämään, mitä ruoka-avun asiakkaille kuuluu.

Välittyykö tieto ruoka-avun asiakkaiden huolista päätöksentekijöille?

Hyvinvointialueet keräävät jatkuvasti tietoa ja seuraavat asukkaidensa hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä. Tiedonkeruu ja mittaaminen painottuu terveyteen liittyvään elämänlaatuun. Sille on pitkät perinteet sekä vakiintuneet käytännöt ja mittarit. Palveluita ja tukea on tavoitteena tämän tiedon pohjalta järjestää niin, että se vastaa mahdollisimman hyvin asukkaiden tarpeisiin.

On syytä kysyä, välittyykö päättäjille riittävä käsitys siitä, minkälaista on, jos usko ja luottamus on mennyt siihen, että apua kasautuneisiin ongelmiin olisi edes saatavilla.

Ihmisen hyvinvointia selittävät monet sellaiset tekijät, joita terveyteen painottuva tiedonkeruu ei tavoita. Yksi niistä on se, minkälaiseksi ihminen itse kokee omat mahdollisuutensa saavuttaa asioita elämässä. Ihmisen itsensä kokemat mahdollisuudet saavuttaa asioita elämässä, tavoitella onnellisuutta, elää terveellistä elämää, toimia omatuntonsa mukaisesti ja muun muassa solmia tyydyttäviä sosiaalisia suhteita ovat tärkeitä hyvinvoinnin edellytyksiä, samoin kuin tulotaso ja työllisyystilanne.[5]

Koetut toimintamahdollisuudet, mielenterveys, päivittäiset toimet, taloudellinen tilanne, yleinen terveys sekä sosiaaliset suhteet sekä ihmisen arvio siitä, minkälaiset mahdollisuudet hänellä on elää miellyttävässä elinympäristössä, selittävät yli puolet koetun hyvinvoinnin kokonaisvarianssista.[5]

Hyvinvointialueiden päätöksentekijöille on välityttävä ja välitettävä tietoa ja ymmärrystä siitä, minkälaisilla toimilla ihmisen koettuja toimintamahdollisuuksia ja luottamusta voidaan edistää. Ruoka-aputyötä tekevät ja ruoka-avussa asioivat ihmiset ovat tärkeä yhteistyökumppani, kun halutaan suunnata työtä niihin toimiin, joilla ihmisen omia koettuja toimintamahdollisuuksia ja luottamusta ja sitä myöten terveyttä ja hyvinvointia, halutaan parantaa.

Onko ruoka-apu pysyvä ilmiö?

Ruoka-apu jakaa mielipiteitä sekä järjestöjen, julkisten toimijoiden että päättäjien kesken. Ruoka-avun perusjännite on kymmeniä vuosia tiivistynyt lauseeseen ”sellaista apua ei hyvinvointivaltiossa pitäisi olla”. Tämän lauseen kanssa yhtä mieltä ovat usein sekä ne, jotka kannattavat hyvinvointiyhteiskunnan edelleen vahvistamista, että ne, jotka eivät sitä kannata.

Ensimmäinen ruokapankki perustettiin Tampereella vuonna 1995 talouslaman aiheuttaneen joukkotyöttömyyden aikaan. Kirkon diakoniatyössä ajateltiin silloin, että ruoka-apu olisi julkista apua nopeampi väliaikainen hätäapu vaikeassa tilanteessa. Toisin kävi. Apu ei jäänyt väliaikaiseksi, vaan yhä useammat seurakunnat ja järjestöt alkoivat toteuttaa ruoka-aputoimintaa, ja vuonna 2010 kerättiin jo Yhteisvastuukeräyksellä varoja lapsiperheille suunnattuun ruoka-aputyöhön. Yhteiskunnallista vastuuta kaikkein heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä oli käytännössä alettu siirtää kolmannelle sektorille.[6]

Samansuuntaisen kehitys oli Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Ranskassa, joissa taloustaantuma aiheutti etuuksien tason jäädytyksen ja perusturvan leikkauksia jo paljon ennen Suomen 1990-luvun lamaa. Näissä maissa seurakunnat ja kristilliset järjestöt alkoivat vastata niiden ihmisten hätään, joiden tulot eivät enää riittäneet elämän välttämättömyyksiin.[6]

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa ruoka-apukeskustelu on politisoitunut kysymykseen, ovatko avunsaajat ylipäätään nälkäisiä, jos he saavat aterian soppakeittiöstä tai ruokakassin leipäjonosta: Toisen poliittisen näkemyksen mukaan ruoka-avun varassa elävät ihmiset eivät ole nälkäisiä, koska he saavat ruoka-apua. Toisen näkemyksen mukaan avunsaajat ovat nälkäisiä ja se on ensisijainen syy, jonka vuoksi he joutuvat turvautumaan ruoka-apuun.[6]

Ruoka-apu ei Suomessa enää ole akuuttiin kriisiin tarjottava väliaikainen tukimuoto, vaan siitä on tullut monille köyhyydessä eläville ihmisille jatkuva selviytymisen edellytys.

Näin ruoka-apu tosiasiassa haastaa koko sosiaaliturvan ja auttamisjärjestelmän. Siinähän perustarpeisiin vastataan lahjoitusvaroin ja pitkälti vapaaehtoisvoimin toteutetulla toiminnalla. Ruoka-apuun liittyvää keskustelua onkin käytävä nimenomaan osana sosiaaliturvakeskustelua.

Kasautuneessa huono-osaisuudessa, luottamuksen puutteessa ja näköalattomuudessa on kyse monimutkaisesta ilmiöstä. Ruoka-apu ei huono-osaisuutta ratkaise. Ilman ruoka-apua – tällä hetkellä – ihmisten tilanne olisi monin tavoin vaikeampi.

Lähteet

[1] Ruoka-avun tilannekatsaus. Kevät 2023. Ruoka-apu.fi & Punainen Risti.

[2] Laihiala T: Huono-osaisuus, häpeä ja ansaitsevuus. Kokemuksia ja käsityksiä leipäjonoista. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto, Kuopio 2018.

[3] Korona yhteiskunnan marginaaleissa ‑hankkeen tutkimusjulkaisut 2022 ja 2023.

[4] Karjalainen J, Hossain-Karhu R, Marjamäki P & Sinkkonen A: Ruoka luo yhteyden. Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Ruoka-apuselvityksen muistio. Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus SOCCA 2020.

[5] Pitkänen L, Torkki P, Martikainen J, Nuutinen M, Kauppi K, Lavikainen P & Mäki-Opas T: Väestön koettu hyvinvointi hyvinvointialueilla – mistä se muodostuu? Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 2024:61:47–60.

[6] Silvasti T: Ruoka-avun vakiinnuttaminen Suomessa. Tarpeen ja oikeutuksen jäljillä. Janus 2011, vol. 19, Nro 3.