Päihteiden käyttö ei ole yksilön asia

Omaan terveyteen, muihin ihmisiin kohdistuvien vaikutustensa ja riippuvuusulottuvuuden [1] takia päihteitä säätelevä politiikka ei voi olla yksilön vapauksien edistämisen politiikkaa, niin tärkeitä kuin yksilön vapaudet ovatkin.

Jos päihteiden tarjonnan liberalisointia perustellaan yksilöiden oikeudella ja vapaudella päättää omista asioistaan, argumentaatio on jäänyt pahasti vajaaksi. Mitä on vapaus, joka tuhoaa vapauden? Ja vielä enemmän: mitä on vapaus, joka tuhoamalla vapauden tuhoaa myös toisen ihmisen vapauden?

Konkreettisesti: Mitä tarkoittaa yksilön vapaus, jos ihminen päihtyneenä tekee valintoja, joita hän ei muuten haluaisi tehdä ja joita hän myöhemmin katuu tai häpeää. Mitä tarkoittaa yksilön vapaus, jos vapaus käyttää päihteitä johtaa ihmisen riippuvuuteen, joka merkittävästi rajoittaa hänen vapauttaan? Mitä tarkoittaa yksilön vapaus, jos päihteiden käyttämisestä seuraa sellaista käytöstä, joka merkittävästi rajaa toisen ihmisen, vaikkapa päihteitä haitallisesti käyttävän ihmisen lapsen, valintoja?

Päihteiden käyttö ei ole yksityisasia – se on sellaiseksi liian kallis ja vaarallinen

Päihteiden käyttö alentaa ihmisen kykyä toimia vastuullisena subjektina, päihteisiin syntyvä riippuvuus vaikuttaa syvästi ihmisen koko subjektiuuteen, ongelmallinen päihteiden käyttö rajoittaa myös rankalla tavalla päihteitä käyttävän ihmisen lähipiirin vapautta.

Päihteitä haitallisesti käyttävä ei tee haittaa vain itselleen; kyse ei ole vain yksilön vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Päihteitä haitallisesti käyttävä ihminen satuttaa itsensä lisäksi myös toisia, hän laiminlyö työnsä ja läheisensä, hän tarvitsee terveyspalveluita ja hänen takiaan joudutaan resursoimaan järjestykseen ja korjaamaan hajonneita paikkoja. Päihteiden aiheuttamia kustannuksia on laskettu monin tavoin, tuoreeltaan esimerkiksi FCG Finnish Consulting Group & Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry laskivat alkoholin kustannuksia.[2]

Vaikka päihteitä käyttäisi aina vain maltillisesti, kohtuudella, ei riehuisi, ei satuttaisi, ei hajottaisi eikä olisi töissä alavireinen, vuosikymmenten aikana päihteet tuhoavat terveyttä. Päihteiden käytön haitat ja kustannukset koskevat kaikkia päihteiden käyttäjiä, ei vain heitä, jotka toiset luokittelevat ongelmakäyttäjiksi.[1]

Päihdepolitiikka on aina sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, työllisyyspolitiikkaa ja sisäisen turvallisuuden politiikkaa. Päihteistä aiheutuu valtava lasku sote-sektorille, työnantajat menettävät päihteiden takia valtavan määrän työpäiviä ja työtehoa, päihteet säätelevät hyvin vahvasti yleistä turvallisuutta kodeissa ja kadulla.

Päihdepolitiikasta ei tule kysyä vapauksiaan penääviltä kansalaisilta eikä päihteiden myynnistä hyötyviltä kauppiailta, vaan päivystyksen ja sisätautien lääkäreiltä, päihdepoissaolojen kulut maksavilta työnantajilta, poliisilta – ja tietysti ja ennen kaikkea päihteitä haitallisesti käyttävän ihmisen läheisiltä.

Kaksi rinnakkaista päihdepolitiikkaa: elinkeinopolittiinen alkoholipolitiikka ja kriminaalipolittiinen huumepolitiikka

Nykyinen hallitus ja monet kaupalliset toimijat haluavat nähdä alkoholipolitiikan elinkeinopolitiikkana. Huomattavan laaja konsensus tuntuu vallitsevan siitä, että huumausainepolitiikka tulee nähdä kriminaalipolitiikkana. Käytännössä meillä on kaksi aivan erilaista päihdepolitiikkaa, elinkeinopolittiinen alkoholipolitiikka ja kriminaalipolittiinen huumepolitiikka. Oikeasti meillä pitää olla yksi päihdepolitiikka ja sen on oltava ensisijaisesti sosiaali- ja terveyspolitiikkaa.

Päihteiden katsominen ensisijaisesti elinkeinopoliittiseksi kysymykseksi on kummallinen ja rajoittunut valinta. Alkoholin osalta yritys tällaiseen näkökulmaan perustuu ihmiskäsitykseen, jolla ei ole perusteita: uskoon siihen, että ihmiset osaavat itse kontrolloida päihdyttävien ja riippuvuutta aiheuttavien aineiden käyttöä. Mukava ajatus on kaunis satu, joka valitettavasti ei ole totta. Näin toimien lisätään alkoholin kulutusta ja alkoholista aiheutuvia haittoja.

Päihteiden katsominen ensisijaisesti kriminaalipoliittiseksi kysymykseksi on kummallinen ja rajoittunut valinta.[3] Huumeiden osalta yritys tällaiseen näkökulmaan perustuu ihmiskäsitykseen, jolle ei ole perusteita: uskoon siihen, että ihmiset saadaan rangaistuksin ja niillä uhkaamalla olemaan käyttämättä päihdyttäviä ja riippuvuutta aiheuttavia aineita. Ymmärrettävä ajatus, mutta valitettavasti se ei ole totta. Näin toimiminen ei ole vähentänyt huumeiden käyttöä eikä huumeista aiheutuneita haittoja, mukaan lukien kuolemat.[4]

Meillä on sankarit ja hylkiöt

Kahden rinnakkaisen päihdepolitiikan järjestelmä on hämmentävä. Alkoholin suhteen suomalaisessa yhteiskunnassa tuntuu yhä elävän myytti holhouksesta vapautuvasta yksilöstä ja urhoollisesta eurooppalaisen elämäntavan puolustajasta.[5] Huumeiden suhteen ylläpidämme edelleen vihollismielikuvaa, jonka mukaan huumeisiin koskevat muuttuvat lainsuojattomiksi eikä heitä tarvitse auttaa: itse ovat tehneet omat valintansa ja hankkineet huumeista aiheutuvat ongelmansa, ne ongelmat, joista itse asiassa tulee rankaista.[4]

Alkoholia vapaasti juova ihminen on sankari, eurooppalaisen elämäntavan ja holhouksesta vapaan modernin ihmisen ruumiillistuma. Huumeita vapaasti käyttävä ihminen on hylkiö, rikollisen elämäntavan ja riippuvuudelle itsensä altistaneen säälittävän ihmisen ruumiillistuma.

Kykymme puhua päihteistä ja tehdä niihin liittyvää politiikka on erityisen heikko, värittynyt, vääristynyt ja jakautunut.

Tolkullinen päihdepolitiikka

Päihdepolitiikkaa ei tule nähdä ensisijaisesti elinkeinopolitiikkana eikä kriminaalipolitiikkana. Tolkullisella päihdepolitiikalla on kolme ydintä:

1. Yleinen hyvinvointipolitiikka luo edellytyksiä hyvälle ja riippuvuuksista vapaalle elämälle

Yleinen hyvinvointipolitiikka on sosiaali- ja terveyspolitiikan lisäksi esimerkiksi koulutus- ja työvoimapolitiikkaa. Kun elämä on mielekästä ja merkityksellistä, kun koulu sujuu ja töitä on tarjolla, kun mielenterveys on kunnossa ja elämässä on merkityksellisiä ihmissuhteita, riski käyttää haitallisesti päihteitä vähenee. Päihteet eivät ole irrallinen saareke, vaan niiden käyttöön vaikuttavat kovin monet muut yhteiskunnan osa-alueet. Päihdepolitiikka on siten yleistä hyvinvointipolitiikkaa.

2. Ehkäisevä päihdepolitiikka on päihteiden saatavuuden rajoittamista ja päihteisiin liittyvän asiallisen tiedon edistämistä

Hinta, jakelukanavat ja markkinointi vaikuttavat alkoholin osalta saatavuuteen, ja kaikkia näitä voidaan säädellä poliittisin päätöksin. Huumeiden osalta säätely on vaikeampaa, koska markkina tapahtuu laillisen ja säädellyn järjestelmän ulkopuolella. Emme voi kuitenkaan toivoa, että asiat tulevat kuntoon itsestään. On tutkittava muiden maiden keinoja säädellä huumausaiheiden markkinaa ja etsittävä toimivia keinoja eikä vain julistettava huumeet pahaksi asiaksi.

Asiallisen tiedon levittäminen jää usein epäasiallisen tiedon jalkoihin. Alkoholista puhutaan kuin se olisi vaarallista vain alkoholin suurkuluttajille, vaikka alkoholin tiedetään olevan vaarallista pieninäkin määrinä ja alkoholi esimerkiksi liittyy valtavaan määrään syöpäsairauksia. Jako ongelmallisesti juoviin suurkuluttajiin eli niihin ”toisiin” ja ongelmattomasti juoviin eli ”meihin” on tuhoisa.[1]

Huumeiden kohdalla varoittavaa tietoa on usein saatavilla runsaasti, tosin jatkuvasti muuttuvien aineiden kentässä ajantasainen tieto on joskus hukassa. Tärkeintä ei kuitenkaan ole välttämättä tieto juuri huumeista vaan kyky toimia tilanteissa, joissa huumeita on tarjolla. Tärkeintä voi olla ymmärrys omista tunteista ja arvoista, tietoisuus sosiaalisista paineista ja niiden hallitsemisesta sekä valveutuneisuus tietolähteistä ja niiden luotettavuudesta.[6]

3. Korjaava päihdepolitiikka on oikeanlaisen ja riittävän tuen tarjoamista päihteitä haitallisesti käyttävälle

Tarjolla pitää olla apua, ei rangaistuksia. Avun lähtökohtana pitää olla ihminen tarpeineen, ei päihteidenkäytöstä muille aiheutuvien haittojen vähentäminen, vaikka tämä voikin olla haittoja vähentävän päihdetyön suotuisa sivuvaikutus.

Kaikkien kannalta on viisasta, että palvelut ovat tarjolla riittävän varhain: jos ongelmalliseen päihteiden käyttöön puuttumisen tavat rajoittuvat matkaan ambulanssilla erikoissairaanhoitoon tai poliisiautolla vankilaan, politiikka on epäonnistunut yksilön ja kansantalouden näkökulmasta. Viisasta on myös tarjota riittävän kattava ja pitkäkestoinen tuki: päihteiden ongelmakäytöstä toivutaan hetkessä vain harvoin.

Päihdeongelma on usein koko ihmistä koskettava asia, ja siitä toipuminen edellyttää identiteettityötä. Tarvitaan kokonaispersoonallista otetta ja riittävästi aikaa. Viisasta päihdepolitiikkaa on auttaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti eikä yrittää saada heitä nopeasti pois palveluista.

Auttamisen palvelut ovat osa päihdepolitikkaa

Päihdepolitiikan ihmiskäsitys näkyy päihdepalveluita koskevia palveluita koskevissa päätöksissä: Miten resursoidaan, keille ja mitä? Mikä on auttamisen ja rankaisemisen suhde? Miten päihteitä runsaasti käyttävä ihminen saa muita sosiaali- ja terveyspalveluita?

Lähtökohta pitää olla, että ihmistä autetaan, ei se, että ihmistä rankaistaan. Moralisointi ja rankaiseminen eivät toimineet 1960-luvulla eivätkä ne toimi vieläkään.

Haitalliseen päihteidenkäyttöön liittyy usein laajempia ongelmakimppuja: työttömyyttä, mielenterveyden ongelmia, yksinäisyyttä, väkivaltaa ja asunnottomuutta. Joskus taustalla on ylisukupolvisia kehityskulkuja. Päihdepalveluiden ihmiskäsityksen on huomioitava ihminen kokonaisuutena sekä ihmisten erilaiset lähtökohdat. Päihdepalveluita ei pidä kohdentaa vain tarkasti rajautuvan päihderiippuvuuden hoitoon. Jos resurssit kohdentuvat pelkästään keskiluokkaisten työssäkäyvien haitallisen alkoholinkäytön hoitoon työterveyshuollossa, resurssit ovat poissa heidän auttamisestaan, jotka ovat saaneet päihdeongelman ainoaksi perinnökseen ja jotka tarvitsevat kokonaisvaltaista työotetta.

Se, keitä autetaan, kuinka paljon autetaan ja mikä on auttamisen intentio, ovat päihdepoliittisia päätöksiä. Valitettavasti päihdepolitiikkaa voi mitata helposti arvioimalla, mikä on auttamisen, rankaisemisen ja heitteillejätön suhde.

Lähteet

[1] World Health Organization: Alcohol (who.int). 28 June 2024.

[2] FCG Finnish Consulting Group & Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry: Alkoholin kustannukset yhteiskunnalle – mitä jos laskisimme toisin? (ehyt.fi). 21.8.2024.

[3] Nuotio K, Simojoki K & Yli-Hemminki E (toim.): Parempaa Päihdepolitiikkaa – Rangaistuksista hoidon poluille. Gaudeamus, Helsinki 2023.

[4] Hakkarainen P: Suomessakin olisi jo aika luopua huumeiden käytön rangaistavuudesta. Teoksessa: Nuotio K, Simojoki K & Yli-Hemminki E (toim.): Parempaa Päihdepolitiikkaa – Rangaistuksista hoidon poluille, s. 2143. Gaudeamus, Helsinki 2023.

[5] Katainen A & Warpenius K: Alkoholipoliittisenkeskustelun myytit ja sokeat pisteet. Teoksessa: Nuotio K, Simojoki K & Yli-Hemminki E (toim.): Parempaa Päihdepolitiikkaa – Rangaistuksista hoidon poluille, s. 269­­­–282. Gaudeamus, Helsinki 2023.

[6] Päihdekasvatus – THL. Päivitetty: 7.12.2023. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki 2024.