Pyhä työ

Ystäväni halusi välttää sen kysymistä, mitä ihmiset tekevät työkseen. Häntä kylmäsi se, että ihminen määriteltäisiin sen kautta, minkä aseman hän on onnistunut hankkimaan työelämässä. Ideana oli ohittaa mielikuvat ja ennakkoluulot, joita päätoimisen puuhan kuvailuun voi liittyä. Työhön ja ammattiin, niiden opiskeluun tai puutteeseen liittyy ajatuksia siitä, mihin suuntaan keskustelu sen jälkeen voi kulkea. Sen sijaan, hän sanoi, haaveet ovat tasa-arvoisempia.

Haave työstä ja toimeentulosta on monen suurin toive. Ei voi kevyesti rupatella työstä, jos on parhaillaan kuumeisesti etsimässä jotakin tapaa tulla toimeen tai työtä, jota jaksaisi tai saisi tehdä oman terveytensä rajoissa.

Meillä työ on pitkään ollut pyhä asia. Suurten ikäluokkien mukaan vetelehtiminen on ihmisen pahin synti ja kaikki muu, paitsi uuttera palkkatyön tekeminen nurisematta, on tuomittavaa. Tuntuu hurskastelulta poliittisten päätöksentekijöiden puhe suomalaisesta työn kunnioittamisesta, kun samalla vastuu työllistymisestä on yhä enemmän yksilöillä ja työelämä epävarmaa ja pelottavaa.

Suurilla ikäluokilla oli kenties usko kosmiseen oikeudenmukaisuuteen, joka leijuu työpaikkojen, työnantajien ja koulutus- ja työvoimapolitiikan yllä ja joka palkitsee ahkeruuden, huomaa kyvykkyyden ja kannattelee väsyneen. Seuraava sukupolvi sai viimeistään huomata, että sellaista näkymätöntä voimaa ei ole.

Välillä vaikuttaa siltä, että samat yhteiskunnalliset voimat, jotka hehkuttavat mielellään työn merkitystä, haluaisivat, että tyydyttävä työ olisi kuitenkin harvojen etuoikeus. Ansiotyö kääntyy ansioksi, tulokseksi oikeista valinnoista, palkkioksi.

Suomessa työtä pidetään mielellään kristillisenä hyveenä ja siunauksena, suorastaan jumalallisena asiana. Martti Lutheria usein kiitetään siitä, että hän antoi arvon arkiselle, ruumiilliselle ja mekaanisellekin työlle, jonka avulla voi rakentaa parempaa maailmaa. Luterilaiseksi työmoraaliksi kutsuttu käsitys sisältää ajatuksen siitä, että ihminen on luotu tekemään työtä, mutta myös sen, että ei ole erikseen pyhää, hienompaa ja erikseen arkista, vähemmän arvokasta työtä.

Lutherilta on peräisin myös kutsumuksen ajatus: jokaista kutsutaan rakentamaan maailmaa jollain tavoin, omalla tavallaan. Lutherin aikana suurin osa ihmisistä toki peri paikan syntyessään ja perheessään, eikä sitä tarvinnut etsiä työmarkkinoilta.

Kauan sitten ihmisen oli nähtävä paljon vaivaa, jotta hän pääsi suojaan ja sai ruokaa. Nykyisin kaikki ihmiset pystyttäisiin suojelemaan ja ruokkimaan varsin helposti, jos niin päätettäisiin tehdä. Mutta näin ei tehdä. Kova ja turvaton järjestelmä kieltäytyy uskomasta luterilaisittain, että ihmisillä olisi halu unelmiin ja kutsumukseen. Työstä tulee joidenkin etuoikeus kilpailla toimeentulosta ja arvostuksesta.

Kuvitellaanpa yhteiskunta, jossa työtä todella pidettäisiin itsessään pyhänä, ei vain välineenä saada ihmiset tuottamaan mahdollisimman tehokkaasti. Työ olisi oikeasti arvokasta sillä luterilaisella tavalla, että mikä tahansa toimiminen, joka edistää hyvää, on Jumalan palvelemista ja siksi kunnioitettavaa.

Eikö sellaisessa yhteiskunnassa työn ilo, mielekkyys ja inhimillisyys olisi korkeimpia ihanteita, joita vaalittaisiin kaikin keinoin? Jos todella pitäisimme arvokkaana jokaisen kutsumusta ja jokaisen erilaisia mahdollisuuksia osallistua, eikö silloin mahdollisuuksia jaettaisi laajemmin ja joustavammin?

Sellaisessa yhteiskunnassa tulisi toimeen ilman markkinoiden ailahteluihin vetoavia supistuksia ja leikkauksia, joilla ihmisten toimintakykyä heikennetään. Maailmassa, jossa työtä todella pidettäisiin pyhänä Jumalan palvelemisena eikä vain välineenä, kaikista ihmisistä pidettäisiin huolta. Jos työtä todella arvostettaisiin kuten väitetään, sitä olisi kaikille kykynsä ja voimiensa mukaan.

Jos jossain olisi niin luterilainen maa, että kaikkea hyvän edistämistä pidettäisiin työnä, työtä ihmisen perusluonteena ja valtiovaltaa tämän mahdollistajana, muuttaisin ehkä sinne. Siinä maassa luotettaisiin, että ihmiset suurimmaksi osaksi haluavat tehdä päivät pitkät jotakin itselleen ja muille merkityksellistä. Sellaisessa maassa unelmat ja työt sekoittuisivat niin, ettei kukaan enää juhlissa muistaisi, kertooko unelmistaan vai töistään.