Suomalainen päihdekeskustelu on kamalaa

Ikuisilta tuntuvia teemoja, suorastaan myyttejä, on suomalaisessa päihdekeskustelussa useita. Tällainen on esimerkiksi käsitys suomalaisen alkoholipolitiikan yksilönvapautta loukkaavasta holhoavuudesta sekä sääntelyn aiheuttamasta kielletyn hedelmän houkutuksesta: ihmiset käyttävät päihteitä, koska ne ovat kiellettyjä.  

Alkoholihaittojen katsotaan keskittyvän vain ongelmakäyttäjille, joiden käyttöä pitäisi säädellä yksilötasolla kajoamatta koko väestön alkoholinkäyttöön. Edelleen meillä elää myös käsitys suomalaisten ainutlaatuisesta ja muuttumattomasta juomatavasta. Anu Katainen ja Katariina Warpenius ovat käsitelleet ja purkaneet näitä myyttejä ansiokkaasti artikkelissaan Alkoholipoliittisen keskustelun myytit ja sokeat pisteet teoksessa Parempaa päihdepolitiikkaa (2023). Kannustan tutustumaan siihen ja jättämään myytit historiaan.  

Osa keskustelijoista yrittää tietoisesti sumuttaa ja hämmentää lukijoita ja edistää omaa agendaansa. Kerron esimerkin. Kirjoittaja vuodattaa somessa suomalaisen urheilukatsomon alkoholin tarjoilurajoituksista: kaljaa ei saanut viedä katsomoon. Hän vertaa Suomea Saksaan, jossa olutta juodaan katsomoissa, ja korostaa, miten saksalaiset vieraat eivät ymmärtäneet suomalaista holhousta. Hän lisää #sääntösuomi-aihetunnisteen päivitykseensä, sillä saa peukkuja. Kirjoittaja jättää kertomatta, että itse asiassa suomalaisiin jalkapallokatsomoihin saa viedä olutta ja että hän on itse ollut katsomassa jalkapalloa Englannissa, jossa ei saanut viedä kaljaa katsomoon. Päivitykseen olisikin paremmin sopinut aihetunnisteeksi #sääntöenglanti! 

Tarkoituksenhakuinen virheellinen keskustelu koskee laajasti sosiaalista mediaa, mutta myös päihdekeskusteluita vaivaa tahallinen sumuttaminen ja disinformaatio. 

Olen ollut päihdetyöalalla pitkälti toistakymmentä vuotta. Omalla organisaatiollani Sininauhaliitolla ja monilla sen jäsenjärjestöillä on erityisen vahva raittiusliikehistoria. Siitä huolimatta en ole kuullut oikeastaan koskaan enkä missään sellaista perinteistä raittiuspuhetta, jollaiseksi jotkut keskustelijat haluavat leimata vastuullisen päihdekeskustelun.  

Päihdealan toimijoiden argumentit ovat tutkimusperusteisia, näkökulmat punnittuja ja ymmärrys ihmisten haitallista päihteiden käyttöä kohtaan on syvää ja ymmärtävää. Moralismia en ole nähnyt, rakkautta ihmistä kohtaan sitäkin enemmän.  

Silti käsittämättömästä syystä suomalaisessa päihdekeskustelussa asialliset päihteiden vaaroista kertovat viestit leimataan 1800-lukulaisiksi raittiusliikkeen propagandaksi. Olisiko keskustelijoiden aika kasvaa aikuisiksi?