Supervoimaiset järjestöt

”Kolmas sektori on markkinoiden ja valtion tuottama ylijäämä, jonka tehtävänä on kompensoida niiden epäonnistumista ja riittämättömyyttä”, kirjoitti Aila-Leena Matthies vuonna 1991 [1]. Silloin Suomi oli päätynyt lamaan, julkisen sektorin kyky vastata palvelu- ja hyvinvointitarpeisiin oli romahtanut ja hyvinvointivaltio natisi liitoksissaan. Tässä tilanteessa ymmärrettiin aivan uudella tavalla järjestöjen merkitys sekä yksilöiden hyvinvoinnin että yhteiskunnan toimivuuden ja kantokyvyn kannalta.

Miksi järjestöt ovat olemassa?

Järjestöjen perustehtäviä on määritelty monin tavoin, usein on nostettu esiin tietyn asian tai ihmisryhmän erityisosaaminen ja edunvalvonta. Sakari Möttönen ja Jorma Niemelä laativat 2005 listan, joka kokonaisvaltaisuudessaan avaa järjestöjen merkitystä paljon tätä laajemmin.

Järjestöjen tehtäviä [2] on seitsemän:

1. hyvinvoinnin ja sosiaalisen pääoman lisääminen
2. välittämisen ja jakamisen kanavien tarjoaminen
3. identiteetin rakennusaineksien tarjoaminen
4. osallisuuden väylien luominen
5. äänettömien äänenä toimiminen
6. toivon tuottaminen ja
7. innovaatiomoottoreina toimiminen.

Järjestöjen merkitys toteutuu erityisesti niiden ihmisten elämässä

• jotka eivät voi hyvin
• joilla toivoa on vähän
• joiden identiteetti on hauras
• joilla on vähän sosiaalista pääomaa, osallisuutta, jakamista ja välittämisen mahdollisuuksia
• joiden ääni ei kuulu.

Tässä yhteydessä olen kiinnostunut sellaisista järjestöistä, jotka toimivat poikkeuksellisen vaikeissa tilanteissa olevien ihmisten parissa ja tavoittelevat esimerkiksi näiden ihmisten hyvinvoinnin, osallisuuden ja statuksen vahvistamista ja muuttamista.

Jotta nämä järjestöt voivat toimia tarkoituksenmukaisesti, ne tarvitsevat toimintaedellytyksiä. Koska järjestöt ovat valtavan erilaisia, toimintaedellytyksetkin vaihtelevat. Keskityn viiteen toimintaedellytykseen eli aatteellisuuteen, vapaaehtoisuuteen, vertaisuuteen, yhteistyöhön ja rahaan, jotka liittyvät jossain muodossa kaikkiin tällaisiin järjestöihin.

Aatteellisuus

Järjestöt on perustettu jonkin asian edistämiseksi. Keinot ovat monet ja voivat muuttua, mutta erilaisia ja eri tavoin toimivia järjestöjä yhdistää aatteellinen toiminta jonkin asian, joidenkin ihmisten, jonkin päämäärän toteuttamiseksi.

Sininauhaliiton jäsenjärjestöille tehty kysely [3] havainnollistaa järjestöjä yhdistävää aatetta. Kysely osoitti, että eroja löytyi oikeastaan kaikesta muusta – siitä, mitä tehtiin, ja siitä, miten tehtiin – mutta ei kaikkia yhdistävästä aatteesta.

Auttamisen aate

Auttamisen aate oli se, joka vastausten perusteella toi yhteen erilaisia toimijoita. Kyselyssä esitettiin viisikymmentä väitettä, jotka kattoivat kaikkea mahdollista lääketieteellisten keinojen ja ryhmätoimintojen hyödyntämisestä arjen taitojen ja sosiaalisten verkostojen vahvistamiseen.

Kaikkein korkeimmat pisteet sai väite ”Tavoittelemme sitä, että asiakkaat tietävät olevansa hyväksyttyjä”. Lähes yhtä yhdenmukaisen kannatuksen saivat väitteet ”Itsen hyväksyminen ja itsen arvostaminen ovat tärkeitä tavoitteita toiminnassamme” ja ”Tahdomme välittää varauksetonta hyväksyntää asiakkaillemme”.

Kysely kertoo tietysti vain siitä, miten järjestöt itse näkevät oman toimintansa. Sen perusteella on mahdotonta sanoa, miten asiakkaat tai kävijät ovat kokeneet järjestön toiminnan. Kysely kertoo ainakin sen, että järjestötoimijat itse pitävät näitä asioita erittäin tärkeinä ja että nimenomaan ne yhdistävät järjestöjä.

Pyyteetön rakkaus

Ihmisistä välittäminen ei ole vähäpätöinen asia hyvinvoinnin ja toipumisen kannalta. Yksi päihdetutkimuksen 2000-luvun merkittävimmistä nimistä, William R. Miller, tutki kehittämänsä motivoivan haastattelun vaikuttavuutta. Tarkoitus oli siis selvittää, miksi laajasti käytetty ja eri maihin, Suomeenkin, levinnyt motivoivan haastattelun menetelmä toimii.

Millerin tutkimustulos oli paljon puhuva: menetelmä toimi, koska ihmisistä välitettiin. Artikkelissaan Rediscovering Fire (2000) Miller [4] totesi päätyvänsä tulen uudelleen keksimiseen: hienon menetelmän ydin oli välittäminen. Miller itse asiassa kirjoittaa artikkelissaan vielä vahvemmin termein ja puhuu rakastamisesta käyttäen Uudesta testamentista lainaamaansa agape-termiä.

Kreikan kielen agape tarkoittaa pyyteetöntä rakkautta, se eroaa ystävärakkaudesta ja intohimorakkaudesta, joille on kielessä omat sanansa. Ihmisiä siis auttoi se, että heitä rakastettiin ehdoitta. Järjestöt, joiden erityinen voimavara on rakastaminen, toteuttavat ikiaikaista mutta myös modernin tutkimuksen osoittamaa vaikuttavuuden ydintä.

Aatteellisen järjestötoiminnan vahvuus on rakastaminen mutta ei vain se. Järjestötoiminnan erityisyyttä on myös lupa sanoittaa asia, puhua rakastamisesta. Epäilemättä myös julkisen palvelujärjestelmän auttaja välittää asiakkaastaan ja tahtoo tälle hyvää, mutta hänen ei ole luontevaa puhua rakastamisesta: ”Tervetuloa ensi keskiviikkona kello 15.30 vastaanotolle, rakastan sinua silloin”, ei kuulosta uskottavalta. Sen sijaan järjestöt voivat näyttää rakkauden ja puhua rakkaudesta, rakastaa ja kertoa rakastavansa nyt, ei seuraavalla strategiakaudella tai kolmannella kvartaalilla.

Aatteellisuutta voi kutsua naiiviksi, mutta oikeasti se on vaikuttavaa. Ja se on yksi järjestöjen keskeisistä toimintaedellytyksistä, yksi niiden supervoimista. Välittämisen ja rakkauden aate motivoi ja saa järjestöt tekemään asioita, joita muuten ei tekisi kukaan.

Järjestön aatteellisuus saa järjestön rakastamaan ja toivomaan ihmisen puolesta.

Päivi Kivelän tutkimuksessa [5] näyttäytyy, miten järjestöt, käytännössä siis ihmiset järjestöissä, tekevät ihmisarvotekoja, vaikeaa ja likaista työtä, josta ei saa kiitosta ja jota kukaan muu ei tee. Ihmisarvoteot kohdistuvat ihmisiin, joiden on itse vaikea pitää huolta itsestään tai tehdä vastuullisia päätöksiä oman hyvinvointinsa edistämiseksi. Nämä ihmiset eivät löydä itsenäisesti digitaalisia palveluja ja hoida itse itseänsä kuntoon.

Järjestöjen aatteellisuus näkyy kohtaamisissa rakkautena ja välittämisenä. Se synnyttää luottamusta ja toivoa, joilla on valtava merkitys yksilölle. Järjestöjen aatteellisuus vaikuttaa järjestöjen työntekijöiden – saivat he palkkaa tai eivät – motivaatioon ja työotteeseen, millä on valtava resursseja lisäävä merkitys yhteiskunnalle.

Vapaaehtoisuus

Järjestötoimintaa ei saa samaistaa vapaaehtoistoimintaan. On järjestöjä, joissa ei ole lainkaan vapaaehtoisia; näin voi olla esimerkiksi järjestöissä, jotka tekevät ammatillista palvelutuotantoa. Toisaalta on järjestöjä, joissa on vain vapaaehtoisia: tällaiset järjestöt eivät tuota palveluita vaan esimerkiksi kokoavat vertaisia tai pienimuotoisesti jakavat ruokaa.

Yleisimmin vaikeisiin elämäntilanteisiin päätyneitä ihmisiä auttavissa järjestöissä on sekä työntekijöitä että vapaaehtoisia. Sininauhaliiton jäsenjärjestöissä on keskimäärin yksi palkattu työntekijä ja toistakymmentä vapaaehtoista. [6]

Järjestötoiminta ei voi olla vain vapaaehtoistatoimintaa silloin, kun järjestö auttaa poikkeuksellisen vaikeisiin tilanteisiin päätyneitä ihmisiä. Tällaisessa auttamistyössä tarvitaan ammatillista osaamista. Vapaaehtoiset voivat tukea, täydentää, usein myös mahdollistaa koko toiminnan, mutta on vastuutonta sälyttää erityisen vaikea auttamistyö vain vapaaehtoisten kontolle. Vaikka vapaaehtoiset toimisivat monissa tehtävissä, vapaaehtoistoiminnan koordinoimisessa ja tukemisessa tarvitaan työntekijää, joka luo toimintaedellytykset vapaaehtoisuudelle.

Mielikuvat vapaaehtoisista usein kapeita

Vapaaehtoisia tarvitaan esimerkiksi ruuan jaon tehtäviin tai lipaskeräyksiin. Mutta näiden arvokkaiden vapaaehtoisten lisäksi vapaaehtoisissa on myös monia, jotka tarjoavat vapaaehtoisina oman ammatillisen osaamisensa järjestön käyttöön. Vapaaehtoiset ammattilaiset voivat hoitaa esimerkiksi kirjanpitoa tai tehdä auttamistyötä.

Yllättävän usein myös palkattu työntekijä tosiasiallisesti tekee vapaaehtoistyötä: järjestön talous ei mahdollista täysipäiväisestä työstä maksettua palkkaa, mutta järjestön työntekijä tekee kuitenkin ainakin täysipäiväistä työtä.

Merkityksellistä on se, että myöskään asiakkuuden ja vapaaehtoisuuden raja ei ole kirkas. Järjestöt mahdollistavat siirtymiä asiakkaan roolista vapaaehtoisten rooliin osana kuntoutumisen polkua. Tällä voi olla suuri merkitys ihmisen itseymmärrykselle.

Do good, be good -ajatus on osoittautunut vahvaksi selittäväksi tekijäksi ihmisten muutoksessa. Kun ihminen tekee hyvää, esimerkiksi vapaaehtoisena, hän myös kokee itsensä hyväksi. Sen asemesta, että kuntoutumista yritettäisiin tukea keskusteluin ja terapioin – niitäkin toki tarvitaan – yksi ratkaisun avain voi olla mahdollisuus tehdä hyvää ja kokea itsensä siten merkitykselliseksi ja tärkeäksi. On aivan eri asia olla hyödyllinen yhteisön jäsen tai lähimmäisiään auttava henkilö kuin asiakas tai ongelma. Siksi vapaaehtoisroolien tarjoaminen ja siitä aukeava identiteetin muutoksen mahdollisuus on yksi keskeinen osa vapaaehtoisuutta.

Vapaaehtoiset ovat valtava voimavara

Sininauhaliiton jäsenjärjestöissä vapaaehtoiset toimivat yhteensä 16 000 tuntia vapaaehtoistehtävissä yhden kuukauden aikana. Määrä vastaa ajallisesti sadan henkilön työpanosta. [6] Vapaaehtoistoiminta tarjoaa yhteiskunnalle merkittävän lisäresurssin. Tämä on järjestön supervoima, kyky kanavoida vapaaehtoisuutta ja tuottaa siten lisäarvoa.

Tuoreen laskelman mukaan vapaaehtoistyön arvo Suomessa on vuositasolla 3,2 miljardia euroa. Tämä vastaa 1,3 prosenttia BKT:n arvosta, vaikka vapaaehtoistyötä ei lasketakaan kansantalouden tilinpitoon tai mittareihin.[7]

Vapaaehtoistoiminnalla on merkitystä myös vapaaehtoiselle itselleen

Ihmiset voivat hyvin, kun saavat tehdä merkityksellisiä asioita. 2000-luvulla itsensä toteuttaminen on noussut entistä tärkeämmäksi motiiviksi vapaaehtoistyölle. Kokemukset omasta osaamisesta, tarpeellisuudesta ja minäkuvan sekä identiteetin vahvistumisesta tuottavat tyydytystä.

Laajan tutkimuksen mukaan ihmisen hyvinvoinnista peräti 40 prosenttia muodostuu siitä, että ihmisellä on merkityksellistä tehtävää, jossa voi toteuttaa itseään. Koska vapaaehtoistyö tuottaa hyvinvointia paitsi järjestön toiminnan kohteille myös vapaaehtoisena toimiville, vapaaehtoistoiminnan mahdollistaminen, tukeminen ja riittävä resursoiminen on yhteiskunnallisesti erinomainen valinta. Vapaaehtoistyön BKT-osuus on merkittävä, mutta asiaa laajemmin tarkastelevan aidon hyvinvoinnin indikaattorin, GPI-mittarin, suhteen vapaaehtoistoiminnan vaikutus yhteiskuntaan on vielä BKT-osuutta suurempi. [7]

Kyky kanavoida vapaaehtoisuuden kautta resursseja auttamistyöhön ja kyky tarjota eri tilanteissa oleville ihmisille – kuntoutujille, läheisille, yksinäisille, ammattilaisille – mielekkäitä toimijarooleja ovat järjestöjen keskeinen toimintaedellytys ja supervoima.

Vertaisuus

Vertaisuuden voi nähdä vapaaehtoisuuden osana, mutta sen erityislaatuisuuden ja merkittävyyden takia sitä on syytä tarkastella erikseen. Vertaisuudella en tässä tarkoita sellaista diagnoosivertaisuutta, jossa esimerkiksi samaa sairautta sairastavat tai siitä toipuvat voivat tarjota toisilleen.

Samuutta, toisen elämän ymmärtämistä samanlaisten kokemusten avulla

Vertaisuus tarkoittaa laajemmin ihmisyyden vertaisuutta, ehkä vähän tarkemmin vertaisuutta sellaisesta elämästä ja kokemusmaailmasta, jota keskiluokka ei tunne ja jota ei voi tutkintoja tekemällä oppia. Vertaisuus liittyy yhdenmukaiseen kokoemukseen esimerkiksi luottamuksen puutteesta, yksinäisyydestä, näköalattomuudesta tai köyhyydestä. Vertaisuus on samuutta, toisen elämän ymmärtämistä samanlaisten kokemusten avulla, jonkinlaista kokemukseen perustuvaa yhteenkuuluvuudentunnetta.

Järjestöt tavoittavat ihmisiä, joiden on vaikea luottaa: sekä luottamus toisiin ihmisiin että instituutioihin ovat alentuneet. [8] Kun ihminen ei luota toiseen ihmiseen eikä siihen, että tämä tahtoo itselle hyvää, hänellä on pitkä matka vertaisuuden kokemukseen, koska vertaisuus edellyttää luottamusta.

Päivi Kivelän [5] edellä kuvatut ihmisarvoteot ovat askel matkalla osallisuuteen ja kuulumiseen. Kun ihminen on kohdattu ja häntä on autettu vaikeasta tilanteesta, luottamus ja toimijuus alkavat vahvistua: ihminen saavuttaa vähitellen osallisuuden omassa elämässään. Tämä luo edellytykset yhteisöön liittymiselle.

Vaikka Kivelä puhuu osallisuudesta, kyse on myös vertaisuudesta. Tällainen yhteisöosallisuuden, turvallisuuden ja luottamuksen kokemukset ovat mahdollisia, kun yhteisö tuntuu riittävän vertaiselta, tutulta, samaistuttavalta.

Järjestöjen vertaisuus on ihmisyyden ja arjen vertaisuutta

Järjestöjen vertaisuus opettaa ihmisyyttä ja arkea. Juuri arki ja sen sujuminen on järjestöjen erityisalaa erotuksena sote-palveluista.

Ihmisyysvertaisuuteen perustuva yhteisöön liittyminen rakentaa siltaa myös yhteiskuntaan liittymiseen, kokemukseen täysivaltaisesta kansalaisuudesta. Vaikeaan elämäntilanteeseen päätyneet ihmiset ovat usein sivussa monista normaaliksi katsotuista kansalaisuuden piirteistä: he eivät kuluta kulttuuria, eivät seuraa politiikkaa, eivät äänestä. Kun arki on raskasta ja jatkuvaa selviytymistä, esimerkiksi asunnottomuuden ja/tai päihdeongelman takia, tällaiseen kansalaisuuteen ei ole mahdollisuutta. Siksi osallisuuskehä – matka ihmisarvoteoista osallisuuteen omasta elämästä, yhteisöstä ja lopulta yhteiskunnasta – on merkittävä sekä kansalaisuuden että esimerkiksi demokratian kannalta.

Vertaisuus on ennen kaikkea jaettuun ihmisyyteen perustuvaa vertaisuutta, kykyä ymmärtää toista. Aiemmin puheena ollut järjestöjen aatteellinen työ saa ainakin osin käyttövoimansa samuutta tukevista kokemuksista. Ymmärrys autettavien ihmisten elämäntilanteesta antaa tekemiselle motivaation ja rohkeuden, jotka ainakin osin palautuu kokemukseen.

Järjestöt tarjoavat samaistumisen ja kuulumisen kokemuksia, joilla on monille ihmisille elämää mullistava vaikutus. Laveasti ymmärretty vertaisuus on järjestöjen toimintaedellytys, jonka turvin ne pystyvät tarjoamaan luottamusta, toivoa, toimijuutta ja osallisuutta tarjoavia kokemuksia ihmisille, joille nämä kokemukset ovat elämän mittaan jääneet vähäisiksi.

Ei ihme, että kohtaamispaikkoja korona-aikana tutkinut hanke havaitsi, että kohtaamispaikat olivat kävijöilleen koronasta selviämisessä tärkeämpiä kuin perhe ja ystävät [10]. Kuulumisen tarjoamaa turvaa tarvitsevat nimenomaan he, joille perhe ja ystävät eivät tällaista turvaa pysty tarjoamaan.

Yhteistyö

Järjestöillä on omat vahvuutensa, supervoimansa, mutta järjestön ei kuulu toimia yksin eikä luottaa vain itseensä. Järjestön keskeinen toimintaedellytys on kyky tehdä yhteistyötä. Tavoitteellinen, mietittyyn ja hyvin perusteltuun työnjakoon perustuva yhteistyö auttaa järjestöä sekä olemaan vaikuttava että toteuttamaan omaa perustehtäväänsä.

Järjestöautonomia ei tarkoita eristäytymistä

Järjestön olemassaolon tarkoitus ilmaistaan järjestön sääntöjen toisessa pykälässä. Mitä ikinä tuossa pykälässä lukeekaan järjestön tehtävänä, sitä ei tarvitse lukea niin, että järjestön tulisi itse ja yksin toteuttaa tavoitteet. Usein järjestön nimenomaan pitää tehdä tarkoituksenmukaista yhteistyötä voidakseen edistää päämääräänsä.

Vaikka järjestöautonomia on tärkeä tekijä kansalaisyhteiskunnassa, järjestöautonomia ei tarkoita eristäytymistä. Usein voi olla niin, että järjestö saa parhaiten toteutettua perustehtäväänsä oman autonomiansa korostamisen asemesta tekemällä yhteistyötä, liittymällä, suostumalla yhteiseen työskentelyyn – jopa joiltain osin luopumalla autonomiastaan.

Koska järjestön tarkoituksesta kertova järjestön sääntöjen toinen pykälä tuskin koskaan esittää järjestön tarkoitukseksi järjestön olemassaolon vaan jonkin asian tai joidenkin ihmisten asioiden edistämisen, järjestön tulee jatkuvasti harkita, mitä sen kuuluu tehdä itse tai yksin järjestön tavoitteen toteutumiseksi ja milloin sen tulee liittoutua, tehdä yhteistyötä ja luoda muille edellytyksiä.

Julkinen sektori on järjestön keskeinen kumppani

Kumppanuus voi tarkoittaa monia asioita, väljimmillään hakemuksia ja avustuksia tai palveluiden tilaamisia ja tuottamisia. Kumppanuuden voi nähdä myös toisin. Aito julkisen sektorin ja järjestön yhteistyö lähtee sen toteamisesta, että asiakkaat, ongelmat ja tavoitteet ovat yhteisiä ja osaamiset, vahvuudet ja keinot erilaisia. Molempien intressinä on, että vaikeaan tilanteeseen päätyneet ihmiset saavat apua ja pääsevät eteenpäin.

Julkisella on roolinsa kautta tietenkin keskeisiä tehtäviä mutta aidossa kumppanuudessa tunnistetaan myös järjestön erityiset vahvuudet, kuten yllä esillä olleet aatteellisuus, vapaaehtoisuus ja vertaisuus. Järjestö pystyy tarjoamaan vertaisuuden kokemuksia ja toiminnallisia vapaaehtoisrooleja.

Yhteistyön lähtökohtana pitäisi olla käsitys uudesta julkisesta hallinnasta: julkisen valmius tehdä omaa työtänsä verkostomaisesti ja yhdessä palveluita kehittäen. Verkostojen hallinta tarkoittaa kumppanuuksien rakentamista, yhteisen näkemyksen aikaansaamista ja yhteisiin tavoitteisiin pääsemistä. Palveluiden yhteinen kehittäminen puolestaan koostuu palveluiden muotoilusta, palveluiden yhteistuotannosta ja aidon asiakaskeskeisyyden toteutumisesta sekä palveluiden suunnittelussa että niiden toteuttamisessa. [11]

Aidossa kumppanuudessa kaikki voittavat

Erilaiset kumppanuus- ja allianssimallit tarjoavat esimerkkejä siitä, miten yhteistyötä voidaan tehdä uudella tavalla ja miten järjestöt voivat olla näissä mukana. Tavoitteena yhteistyössä tulee olla, että kaikki voittavat: ei ole yksityistä eduntavoittelua eikä oman voiton maksimointia vaan aitoa yhteistyötä, jossa työskennellään yhteisten päämäärien toteuttamiseksi.

Jotta järjestöjen toiminnan tarjoamista mahdollisuuksista saadaan paras vaikuttavuus irti, ei riitä, että järjestöjä avustetaan tai että järjestöiltä ostetaan palveluja.

Aito kumppanuus tarkoittaa toisen osaamisen ja vahvuuksien tunnistamista ja tunnustamista: julkisen osaamisen, resurssien, lakisääteisten velvoitteitten ja byrokratian takaaman jatkuvuuden lisäksi on tärkeä yhteisesti tunnistaa ja tunnustaa järjestön supervoimat ja niiden tarjoamat mahdollisuudet.

Niukkenevien resurssien ja syvenemien ongelmien maailmassa voisi kuvitella, että julkisella on suuri intressi hyödyntää niitä käytännössä maksuttomia resursseja, joita järjestöjen aatteellisuus, vapaaehtoisuus ja vertaisuus tarjoaa. Näiden resurssien kattava hyödyntäminen tarkoittaa sitä, että resurssit tunnistetaan ja tunnustetaan ja että ollaan valmiit toimimaan aidossa kumppanuudessa.

Sekä järjestön että julkisen sektorin näkökulmasta yhteistyö on toimintaedellytys: oman reviirin varjelemisen asemesta tulee liittoutua, etsiä win–win-tilanteita ja yhteistä hyvää, tunnistaa ja tunnustaa toisen osaaminen ja vahvuudet.

Raha

Itsestään selvästi raha on järjestöjen toimintaedellytys. Vaikka osa järjestöistä toimii ilman palkattua henkilökuntaa ja erittäin pienillä budjeteilla, käytännössä ihmisten auttamiseen tähtäävän toiminnan järjestäminen ilman rahaa on mahdotonta.

Järjestöt eivät pyri tuottamaan voittoa

Yhteistä järjestöjen rahankäytölle on, että järjestöt eivät pyri tuottamaan voittoa, joka jaettaisiin järjestön ulkopuolelle, kuten esimerkiksi osakeyhtiössä jaetaan osakkaille. Jos järjestö onnistuu saamaan voittoa tai muuten kuluja enemmän rahaa, tämä raha palautuu aina vähitellen takaisin itse toimintaan.

Järjestöt tarvitsevat rahaa mutta eivät siksi, että järjestö jollain tavalla itse tarvitsisi rahaa, vaan siksi, että järjestön tavoittamat ihmiset tarvitsevat tukea, apua ja palveluita.

Järjestöillä ei useinkaan ole taloudellisia puskureita, koska voittoa ei synny tai vähäiset syntyvät voitot palautetaan toimintaan. Järjestöjen toiminnan kannalta vakaampi ja ennustettavampi rahoitus mahdollistaisi paremmin toiminnan kehittämisen ja siten järjestöistä saatavan yksilötasoisen ja yhteiskunnallisen hyödyn maksimoimisen, mutta järjestöt ovat tottuneet toimimaan epävarmuudessa ja niukkuudessa.

Järjestöjen rahoittaminen on hyvinvointi-investointi

Kun järjestöllä on riittävät taloudelliset edellytykset toimia vaikeaan elämäntilanteeseen päätyneiden ihmisten parissa ja heitä auttaen, kyse on resurssin kohdentamisesta riskiehkäisyyn.

Kun riskiryhmään kuuluvia ihmisiä autetaan matalan kynnyksen palveluissa järjestön kustannustehokkain aatteellisuuteen, vapaaehtoisiin ja vertaisuuteen perustuvin keinoin, ongelmat eivät pahene, jolloin säästetään kalliimmista palveluista.

Järjestöjä ei pidä avustaa eikä rahoittaa niiden itsensä takia vaan siksi, että järjestöt ovat kannattavia ja jopa välttämättömiä hyvinvointi-investointeja osana sote-järjestelmää. Järjestöjen avulla pystytään tavoittamaan, kohtaamaan ja auttamaan sellaisia asiakasryhmiä, joiden tavoittaminen ei onnistu riittävän varhain tai riittävän kattavasti.

Järjestöjen rahoitusta voi tarkastella miettimällä, miten muuten yhteiskunta voi ostaa luottamusta, rakkautta ja kuulumista ihmisille, joilta näitä puuttuu.

Totta kai kannattaa valita toisin, jos on olemassa parempia tapoja investoida näihin haavoittuvien kansalaisten perustarpeisiin ja yhteiskunnan vakauden ja rauhan kannalta ydinkomponentteihin. Järjestöt tarjoavat yksilöille ja yhteiskunnalle sellaista sosiaali- ja hyvinvointipääomaa, jolle on mahdotonta asettaa hintaa, mutta jota ei myöskään ole helppo hankkia, vaikka rahaa olisi määrättömästi.

Tuoreessa matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja pandemia-aikana tarkastelleessa tutkimuksessa professori Henrietta Grönlund ryhmineen [10] havaitsi, että lähes 90 prosenttia vastaajista oli vähintään samaa mieltä siitä, että päiväkeskus-kohtaamispaikassa välitettiin, siellä sai puhua ja tulla kuulluksi, tuntea itsensä yhdenvertaiseksi ja turvalliseksi. Yli 70 prosenttia oli vähintään samaa mieltä myös sen suhteen, että itseluottamus oli kohentunut, oli oppinut uusia taitoja, tuntenut itsensä tärkeäksi tai tarpeelliseksi, saanut merkityksellistä tekemistä, saanut vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin ja saanut auttaa muita. [10]

Nämä huomattavan korkeat prosentit kertovat järjestöjen erityisestä kyvystä vahvistaa turvallisuutta, luottamusta, toimijuutta ja osallisuutta. Nämä kertovat siitä, mihin järjestöihin kohdennetut resurssit menevät, mitä ne saavat aikaan ja miten ne vaikuttavat.

Järjestöön tehty rahallinen hyvinvointi-investointi tuottaa välittämistä, kohtaamista, yhdenvertaisuutta ja turvaa. Tämä on järjestöjen supervoima.

Lähteet

[1] Matthies A: Julkisen palvelujärjestelmän avautuminen epäviralliseen – hyppy pimeään? Julkaisussa Matthies A (toim.): Valtion varjossa: Katsaus epävirallisen sektorin tutkimukseen, s. 38–50. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki 1991.

[2] Möttönen S & Niemelä J: Kunta ja kolmas sektori. PS-Kustannus, Jyväskylä 2005.

[3] Lund P: Kuntouttava ote. Teoksessa Lund P, Hostikka H, Hänninen K & Laapio M-L: Aatteena auttaminen. Kristillisten päihdejärjestöjen eetos, kuntouttava ote ja ikääntyvät asiakkaat, s. 75–104. Sininauha-julkaisut, Sininauhaliitto, Helsinki 2015.

[4] Miller W: Rediscovering Fire: small interventions, large effects. Psychol Addict Behav 2000 Mar 14(1): 6–18.

[5] Kivelä P: Ihmisarvoteot, osallisuus ja luottamus. Sininauhaliitto, Helsinki 2020.

[6] Hostikka H: Sininauhaliiton jäsenjärjestöissä on tulevaisuususkoa | Sininauhaliitto. (Laaja jäsenjärjestökysely syksyllä 2022.) Sininauhaliitto, Ajankohtaista 9.3.2023.

[7] Hoffren J: Vapaaehtoistoiminnan merkitys hyvinvoinnille Suomessa.

[8] Salonen AS: Kristillisen päihdetyön asiakkaat. Teoksessa Hostikka H, Salonen AS & Rantala H: Kristillisen päihdetyön barometri 2011, s. 34–65. Sininauhaliitto, Helsinki 2012.

[9] Rautiainen M-P (toim.): Vankilasta omaan kotiin – Kokemuksia vankilasta vapautuvien asunnottomuustyöstä. Sininauhaliitto, Helsinki 2021

[10] Grönlund H & Hokkanen J: Turvaa, välittämistä ja yhdenvertaisuutta kohtaamispaikasta. Toivo-verkkomedia, Sininauhaliitto 26.9.2023.

[11] Hakari K: Uusi julkinen hallinta – kuntien hallinnonuudistusten kolmas aalto? Tutkimus Tampereen toimintamallista. (Väitöskirja.) Tampereen yliopisto, Johtamiskorkeakoulu, Tampere 2013.