Työllisyyspolitiikka on kaventunut kannustinpolitiikaksi 

Suomessa on pitkät perinteet laaja-alaiselle työllisyyspolitiikalle. Toisen maailmansodan jälkeen täystyöllisyys juurtui keskeisenä yhteiskunnallisena tavoitteena suomalaiseen politiikantekoon. Korkeaa ja vakaata työllisyyttä tavoiteltiin useastakin syystä. 

Ensinnäkin korkea työllisyys ja mahdollisimman monen kansalaisen osallistuminen työvoimaan nähtiin välttämättömäksi osaksi elintason nostamista tuolloin vielä varsin köyhässä maassa. Toiseksi työpaikalla ja työelämään kiinnittymisellä nähtiin olevan myös arvoa ihmiselle: osallisuus yhteiskunnassa kuin myös työn mukana tulevat sosiaaliset suhteet ja merkityksen kokemus ymmärrettiin ihmisten hyvinvoinnin keskeisiksi tekijöiksi. 

Käytännön suomalainen työllisyyspolitiikka – monipuolista ja moninaista 

Pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei täystyöllisyyden saavuttaminen, saati sen ylläpitäminen, ollut yksinkertainen rasti pienessä vasta teollistuvassa avotaloudessa.

Liian suoraviivaiset politiikkatoimet saattoivat kyllä pitää työllisyyden korkealla, mutta aiheuttaa ongelmia muualla taloudessa hintojen nopeana nousuna ja maan ulkoisen tasapainon heikentymisenä. Lisäksi huomattiin, että vaikka työikäistä väestöä riittäisi, ihmisten työkykyyn ja osaamiseen tulisi panostaa, jotta jatkuvasti muutoksessa olevassa taloudessa heidän kykynsä ja tuotannon vaatimukset kohtaisivat sulavasti.   

Lipsuminen pois vanhasta mallista alkaa 

Suomen laaja-alaista työllisyyspolitiikan mallia voidaan pitää menestystarinana. Sen viitoittamalla tiellä Suomi onnistuttiin nostamaan kehittyneiden talouksien kärkikastiin korkeaa ja tasaista työllisyyttä varjellen sekä mahdollisuuksia kaikille kansalaisille luoden. Poliittinen sitoutuminen mallin ylläpitämiseen oli useita vuosikymmeniä vankkaa, ja ikäluokat toisensa perään solahtivat osaksi suomalaista jokseenkin solidaaristen työmarkkinoiden ja työvoimapolitiikan todellisuutta. 

Niinpä moni onkin tullut ällikällä lyödyksi, kun viimeisen kahden vuosikymmenen aikana edellä kuvatusta mallista on vähitellen alettu luopua. Toki 1990-luvun alun lama ja sen jälkeinen leikkauspolitiikka loivat alkutahdit uudelle suunnalle, mutta esimerkiksi vielä 2000-luvun taitteessa vannottiin vahvasti koulutuspolitiikan, työllisyyspalveluiden sekä elinkeinopolitiikan nimiin.  

2010-luvulla kuitenkin suomalainen työllisyyspolitiikka alkoi poliittisen puheen valossa näyttäytyä entistä enemmän ainoastaan kannustinpolitiikkana: jos työllisyyttä haluttiin nostaa ja työttömyyttä vähentää, oli huomio kiinnitettävä ensisijaisesti sosiaalietuuksien tasoon. Liian antelias sosiaaliturva nähtiin tärkeimpänä työllisyyden kasvun esteenä. Ylipäätään työntekijöiden neuvotteluasemaa työmarkkinoilla tuli tämän näkemyksen mukaan eri keinoin heikentää, jotta kannustimet tarjota ja vastaanottaa (enemmän) työtä asettuisivat toivotun kaltaisiksi. 

 

Sanoista tekoihin – Petteri Orpon hallitus 

Kannustinpolitiikka, toisilta nimityksiltään rakenneuudistuspolitiikka tai työn tarjonnan lisäämisen politiikka, alkoi näkyä konkreettisina toimina Juha Sipilän johtaman hallituksen kaudella. Sosiaalietuuksiin tehtiin leikkauksia muun muassa kansalaisten huulille pitkään jääneen ”aktiivimallin” kautta.  

Kun Antti Rinteen hallitus aloitti työnsä vuonna 2019, pääministeri hyväksyi työllisyyspolitiikan kärjeksi kannustinpolitiikan. Tämä vahvistettiin kutsumalla valtiovarainministeriön virkamiehet arvioimaan hallituksen kaikki työllisyyspoliittiset toimet ensisijaisesti työllistymiskannustimien kautta.  

Vaikka työllisyys kehittyi Rinteen ja pian Sanna Marinin pääministerikaudella hyvin koronakriisistä huolimatta, niin sanottuja laskennallisia uusia työllisiä ei kertynyt oppositiopuolueiden mukaan riittävästi. 

Niinpä oppositiosta vallankahvaan nousseen Petteri Orpon hallituksen lupaus vuoden 2023 kesällä olikin, että seuraavina vuosina kannustinpolitiikalla tullaan saavuttamaan vähintään 100 000 uutta työllistä – valtiovarainministeriön arvioiden mukaan. Jotta tämä olisi mahdollista, sosiaalietuuksiin ja ennen kaikkea työttömyysturvaan on tehtävä merkittäviä leikkauksia.  

Kun hallitus asetti itselleen lisäksi kovan julkisen talouden suoran sopeuttamisen tavoitteen, ovat leikkaukset osuneet myös muille työllisyyspolitiikan lohkoille sosiaali- ja terveyspolitiikasta koulutuspolitiikkaan ja elinkeinopolitiikkaan. Esimerkiksi heikossa työmarkkina-asemassa olevien palveluista, tuista ja järjestöjen tuottamasta muusta avusta on leikattu, samoin terveyspalveluista ja työvoimapalveluista.

Onko paluu vanhaan mahdollista kannustinpoliittisen hikan jälkeen? 

Nyt näyttää siltä, että ainakin hetkellisesti Suomen perinteinen työllisyyspolitiikan malli on unohdettu ja työnnetty syrjään. Mutta onko suunta vielä käännettävissä?  

Uskon vakaasti, että on. Tärkein perustelu uskolleni on, että kapea työllisyyspolitiikka on yksiselitteisesti tehotonta. Vaikka laskennallisesti työllisyyden pitäisi vahvistua pidemmän päälle kannustinvaikutusten myötä, näin ei tapahdukaan, koska muiden työllisyyspolitiikkojen laiminlyönti syö sen hyödyt ja vielä enemmän.  

Tuoreimmat vuoden 2024 lopun työllisyystulemat antava tästä osviittaa: vaikka hallituksen toimien on laskettu tuoneen yli 90 000 uutta työllistä, työllisten määrä hallituskauden aikana on todellisuudessa pudonnut 50 000 henkilöllä.  

Lisäksi Suomessa monet kansalaiset, kansalaisyhteiskunnan toimijat ja jopa poliitikot uskovat yhä laaja-alaisen työllisyyspolitiikan malliin. Jos haluamme pitää väestön laajasti työn syrjässä kiinni, antaa mahdollisuuksia kaikille ja kehittää jatkuvasti osaamistamme sekä tuottavuuttamme, tarvitsemme väistämättä moninaisia työllisyyspolitiikan välineitä.  

Eli jos poliittinen suhdanne lähitulevaisuudessa kääntyy, tulevissa hallitusohjelmissa todennäköisesti on läsnä enemmän niitä elementtejä, joihin Suomen työllisyyspolitiikassa aiempina vuosikymmeninä luotettiin. Näin ollen todistaisimme tällä hetkellä eräänlaista kannustinpolitiikan hikkaa, joka kuitenkin piakkoin helpottaa.