Uusi elämä, uusi tyylilaji – päihdeongelmasta toipuminen luovana identiteettityönä

Kun keskustellaan päihdeongelmasta toipumisesta, usein ensin määritellään päihdeongelma eli mistä toivutaan, vaikka oleellisempia kysymyksiä ovat

• mitä toipuminen on
• miten toivutaan
• mihin toivutaan ja
• mitä tarkoittaa, että ihminen on toipunut päihdeongelmasta.

Päihdeongelma tarkoittaa päihteen tai päihteiden – alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden tai useampien näistä – haitallista käyttöä. Haitat voivat kohdistua itsen lisäksi esimerkiksi läheisiin tai ympäristöön, mitkä ovat tärkeitä näkökulmia ja rajautuvat nyt tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Päihdeongelman ja päihderiippuvuuden erot

Päihdeongelma on oleellisesti laajempi käsite kuin päihderiippuvuus, jolle on olemassa selkeät diagnostiset kriteerit. Päihderiippuvuus on määriteltävissä sairaudeksi, mutta päihdeongelmasta toipumiseen tarvitaan paljon muutakin kuin tämän sairauden huomioiminen.

Päihderiippuvuus on osa päihdeongelmaa, mutta sen lisäksi siihen sisältyy niitä seikkoja, jotka ovat

• olleet ihmisen elämässä jo ennen päihderiippuvuuden muodostumista ja ovat edesauttaneet haitallisen päihteiden käytön kehittymistä
• ilmaantuneet päihteiden käytön myötä; ihmisellä voi olla samanaikaisesti monia ja monenlaisia ongelmia: hän voi olla yksinäinen, köyhä, työtön, asunnoton, hänellä voi olla rikollinen tausta tai hänen päihdeongelmansa on ylisukupolvinen.

Päihderiippuvuuteen rajautuminen ja päihdeongelman tarkastelu vain riippuvuussairautena ei auta ratkaisemaan ihmisen elämän ongelmia ja tukemaan häntä kokonaisvaltaisesti päihdeongelmasta toipumisessa. Sillä, miten päihdeongelma nähdään, on merkitystä sille, miten siitä toipuminen ymmärretään. Ei ole yhtä oikeaa tapaa lähestyä ongelmallista päihteidenkäyttöä, vaan sekä ongelman että toipumisen tutkimus on voinut perustellusti ottaa erilaisia näkökulmia. [1]

Päihdeongelman kokonaisvaltaisen ymmärtämisen näkökulmasta ei ole riittävää tarkastella ilmiötä esimerkiksi vain geenien tai aivojen tasolla, vaikka nämä näkökulmat epäilemättä ovat relevantteja ilmiön ymmärtämisen kannalta. Päihdeongelman näkeminen biologisesta, psykologisesta tai sosiaalipsykologisesta näkökulmasta tuottaa kukin erilaisen tulokulman aiheeseen. Parhaimmillaan nämä näkökulmat onnistutaan yhdistämään. [2]

En pyri tekemään kaikenkattavaa katsausta erilaisiin tapoihin nähdä ongelmallinen päihteidenkäyttö ja siitä toipuminen. Otan lähtökohdakseni sellaisen päihteiden haitallisen käytön, johon liittyy myös muita arkea ja elämää kapeuttavia ja haastavia asioita. Helsingin Sanomien mainoksen innoittamana Eiran sairaalan päihdeklinikalle suuntaava koulutettu, työssäkäyvä, perheellinen, taloudellisesti vakaata elämää elävä henkilö ei ole erityisen kiinnostava, vaikka toki hänenkin on tärkeä saada apua päihdeongelmaansa.

Toipuminen vaatii aikaa

Kiinnostukseni suuntautuu henkilöihin, joiden toipumispääoma on vähäinen, eli heiltä puuttuu toipumisessa auttavia resursseja: varallisuutta, työtä, koulutusta, perhettä, ystäviä, mielenterveyttä, itsetuntoa, tulevaisuususkoa. Toipumispääoman käsite [3] on tärkeä, koska se muistuttaa, että toipuminen on erilaista eri ihmisille: on eri asia selättää haitallista päihteidenkäyttöä turvallisesta kodista rakastavan perheen keskellä ystävien ja työterveyden tukemana kuin asunnottomana, työttömänä, yksinäisenä ja vailla luottamusta itseen, toisiin ihmisiin ja palvelujärjestelmään.

Aivan kuten päihdeongelman määrittely ei ole yksiselitteistä, myös päihdeongelmasta toipumista on lähestytty monin tavoin.[4] Sekä terapeuttisen että akateemisen työn näkökulmasta havaittiin parikymmentä vuotta sitten tarve määritellä päihdeongelmasta toipuminen aiempaa täsmällisemmin. Monialaisten työryhmien [5, 6, 7] työn tuloksena syntyi määritelmiä, joita yhdistää toipumisen pitkä kesto: päihdeongelmasta toipuminen ei ole nopea tapahtuma vaan pitkä prosessi.

Yleisesti ajatellaan, että päihdeongelmasta toipumista ei voi tarkastella lyhyempänä kuin useiden vuosien, esimerkiksi 3–5 vuoden, aikajänteellä. Ei ole perusteltua eikä vastuullista arvioida päihdeongelmasta toipumista tai siihen liittyviä palveluja lyhyellä aikajänteellä; pysyvä muutos vaatii aikaa.

Päihdeongelmaa ei tule nähdä akuuttina sairautena, josta parannutaan intensiivisen hoidon tuloksena, vaan ennemmin rinnastaa se krooniseen sairauteen, jonka kanssa opitaan elämään tai josta vähitellen onnistutaan ”siedättäytymään” eroon [8]. Tällä on tietysti keskeinen merkitys päihdeongelmasta toipumisen tukemisessa. Hoidossa ei tule tavoitella nopeita tuloksia vaan pitkäkestoista ja kokonaisvaltaista muutosta.

Päihdeongelmasta toipuminen ei rinnastu luunmurtumaan tai virustautiin eikä toipumisen tukea ole mielekästä rajoittaa lyhyisiin ja intensiivisiin jaksoihin – vaikka niiden aikana voidaankin saada aikaan merkittävä muutos päihdekäyttäytymisessä.

Toipuminen on kokonaisvaltainen ja pysyvä muutos

Toipumisen tutkimus alleviivaa sitä, että päihdeongelmasta toipuminen ei ole vain päihteiden käytöstä ja siihen liittyvistä oireista eroon pääsemistä. Irtautuminen haitallisesta päihteiden käytöstä on välttämätön mutta ei riittävä edellytys toipumiselle. Toipuminen on kuitenkin paljon enemmän. Se ei kata vain päihteiden käytön muutosta vaan kokonaisvaltaisen terveyden, sosiaalisten suhteiden, arjen ja hyvinvoinnin muutoksen. [7, 8]

Ihminen ei siis ole toipunut päihdeongelmasta, kun hänen päihteiden käyttönsä on loppunut, vaan sitten, kun hänen arjessaan ja elämässään on tapahtunut kokonaisvaltainen ja pysyvä muutos.

Toipumista ei tulekaan nähdä vain ongelmista eroon pääsemisenä vaan ratkaisun löytämisenä. Ero ongelma- ja ratkaisukeskeisen paradigman välillä on merkittävä: keskitytäänkö ongelmaan ja siitä eroon pääsemiseen vai ratkaisuun ja sen vahvistamiseen [6].

Ratkaisu ei tarkoita vain päihdekäytöksen muutosta vaan uuden elämäntavan omaksumista. Runsas ja haitallinen päihteiden käyttäminen liitännäisilmiöineen – kuten työttömyys, asunnottomuus, rikostaustaisuus – on kokonaisvaltainen elämäntapa. Siksi ratkaisu tarkoittaa elämäntavan muutosta, elämää ilman päihde-ehtoisuutta, uutta sisältöä arkeen ja mielekkyyttä elämään.

Päihdeongelmasta toipumisen näkeminen vain ongelmaparadigmasta ja päihteistä eroon pääsemisen näkökulmasta on erittäin kapea ja harvoin pysyvää muutosta tuottava ratkaisu. Päihdeongelmasta toipuminen ratkaisuparadigmasta käsin kääntää näkökulman menneen ja nykyisyyden ongelmista tuleviin ratkaisuihin.

Toipuminen on yksilöllistä

Jotkut hyötyvät toipumisessa ammatillisesta avusta, jotkut vertaistuesta, jotkut toipuvat ilman ulkopuolista apua. Koska toipumispolut ovat pitkiä, useat hyötyvät eri ammatillisen avun ja vertaistuen muodoista toipumisensa eri vaiheissa.

Toipumisen yhteydessä on tehty erottelu rakentamisen ja luomisen välillä [9]. Rakentaja rakentaa annetuista aineisosista, annetuilla työkaluilla ja ohjeiden mukaan. Tuloksena on kyllä talo, mutta ei rakentajan vaan arkkitehdin suunnitelman mukainen.

Päihdeongelmasta toipuminen voidaan nähdä rakentamisena, joidenkin toipumisen rakennuspalikoiden hyödyntämisenä jonkin toipumismallin mukaiseen toipumiseen. Tämä on kuitenkin hyvin rajallinen ja ainakin osin harhaanjohtava kuva toipumisesta.

Toisin ajateltuna toipumisen voi nähdä yksilöllisenä luomisprosessina: toipuminen on luovaa toimintaa, jossa hyödynnetään erilaisia tarjolla olevia kulttuurisia aineksia ja yhdistellään niitä oman taustan, tilanteen ja tarpeen mukaisesti yksilöllisen toipumisen tueksi.

Toipumisen näkeminen luovana toimintana liittyy yllä käsiteltyyn ratkaisuparadigmaan: toipuminen ei ole ongelmasta irtautumista rakentamalla valmiin toipumiskaavan mukainen toipumispolku, vaan toipuminen on luovaa ratkaisun etsintää kokonaisvaltaisen uuden elämän osalta.

Toipuminen on löytöretki uuteen identiteettiin

Kun toipumista ei ajatella jonkin toipumiseksi kutsutun suoritteen toteuttamiseksi tai jonkin toipumiskaavan mukaiseksi raittiin elämän rakentamiseksi vaan luovaksi ja yksilölliseksi prosessiksi, toipuminen ei näyttäydy irtautumisena päihteistä vaan löytöretkenä kohti uutta elämää.

Englanninkielinen ajatus ”recovery = discovery” [7] on nerokas, vaikka sen kääntäminen suomeksi yhtä napakasti ei taida olla mahdollista. Mutta toipumisen ymmärtäminen löytämisenä on hyvä metafora, etenkin, kun löytämistä ei ymmärretä jonkin olemassa olevan löytämisenä vaan jonkin ihan uuden ja ainutlaatuisen löytämisenä. Toipuminen ei siis ole kaavamaista irtautumista päihde-ehtoisesta elämästä vaan löytöretki kohti uutta elämää.

Kun toipuminen ymmärretään tulevaisuuteen suuntautuvaksi ja luovaksi prosessiksi, sitä voidaan kutsua identiteetin uudelleen luomiseksi. Toipuminen on identiteettityötä [10], uudenlainen tapa nähdä itsensä. Identiteettityö ei tapahdu tyhjiössä, vaan ihminen luo identiteettiään uudestaan yhdessä sekä toisten ihmisten että tarjolla olevien sosiaalikulttuuristen aineisten avulla.

Rakentaessaan uutta identiteettiään toipuja yhtäältä tekee tätä yhdessä toisten, itselleen eri tilanteissa merkityksellisten ihmisten kanssa; nämä ihmiset voivat olla ammattilaisia, vertaisia, läheisiä tai keitä oikeastaan keitä vain, joiden kanssa toipujalla on merkityksellisiä kohtaamisia. Toisaalta kyse on siitä, että toipuja hyödyntää tarjolla olevia sosiaalikulttuurisia tarinamalleja – tarina ymmärretään tässä laajasti, se tarkoittaa kaikkia kulttuurin ilmaisukeinoja, olivat ne varsinaisesti ”tarinallisia” tai eivät [11].

Tällaisia sosiaalikulttuurisia aineksia toipuja voi löytää vaikka televisiosta, elokuvista, lauluista, kirjoista tai vaikka kuvista: ympäröivä maailma on täynnä erilaisia aineksia, joita uuden luomisessa voi käyttää – tässä ammattilaiset ja vertaiset voivat myös ohjata ja auttaa. Kun toipuminen nähdään luovana identiteettiprosessina, se on aina myös uusien tunteiden, ajatusten, sanojen ja merkitysten opettelua.

Toipumisen ainutlaatuisen ja luovan luonteen takia ei ole mahdollista tietää, minkälaiset ihmiset tai tarinat auttavat oman uuden toipuneen identiteetin rakentamisessa. Ehkä tämä on yksi syy, miksi toipumista ei voi ulkopuolelta saada aikaan, vaikka sille toki voi luoda suotuisia edellytyksiä. Ja ehkä tämä auttaa myös näkemään, miksi toipuminen on hidas, vuosia kestävä prosessi.

Toipuminen on uuden elämäntarinan kirjoittamista

Luovan identiteettiprosessin lisäksi toipumisen voi nähdä uuden elämäntarinan kirjoittamisena. Ihmisellä on aina monta tarinaa itsestään, itse asiassa terveen minuuden merkkinä voidaan pitää kykyä kertoa vaihtoehtoisia tarinoita omasta elämästä.

Omaa itseä koskevan tarinan muuttaminen on aina myös itsen muuttamista; ihminen on ne tarinat, joita hän itsestään kertoo.[12] Siksi toipumisen voi nähdä itseä koskevan tarinan uudelleen kirjoittamisena.

Toipuneen tarina itsestä on erilainen kuin päihteitä käyttävän tai toipuvan tarina. Voidaan ajatella, että ihminen on toipunut, kun hän pystyy kertomaan itsestään tarinan, joka ei ole päihteitä käyttävän mutta ei myöskään entisen päihteitä käyttävän tarina.

Totta kai mennyt elämä pitää integroida rehellisesti nykyiseen elämään, ja päihteitä runsaasti käyttäneen ihmisen tarinassa päihde-ehtoisella elämänvaiheella on epäilemättä paikkansa. Mutta on eri asia sijoittaa mennyt päihde-ehtoinen elämä osaksi kokonaista elämäntarinaa kuin kertoa jatkuvasti entisen päihteidenkäyttäjän tarinaa.

Entisen päihteidenkäyttäjän tarina rakentuu entisen, menneen identiteetin varaan: hän on entinen päihdeongelmainen. Mutta identiteetin ja tarinan on tärkeä rakentua siihen, mitä ihminen on, ei siihen, mitä hän on ollut aiemmin. ”Entinen juoppo”, ”entinen nisti” tai ”entinen linnakundi” ovat varmasti tosia luonnehdintoja, mutta jos ne ovat itsestä kerrotun tarinan ytimessä, voi kysyä, onko toipuminen vielä kesken.

Toipumisen voi siten nähdä itsestä kerrotun tarinan tyylilajin muutoksena [9] päihteitä käyttävän tarina muuttuu toipujan tarinaksi ja lopulta toipuneen tarinaksi, jossa fokus on nykyisyydessä ja jossa menneet elämänvaiheet nivoutuvat rehelliseksi mutta eivät tiettyä elämänvaihetta alleviivaavaksi osaksi elämäntarinaa.

Kaikki eivät toivu

Toipumista käsiteltäessä on aina muistettava, että kaikki eivät toivu. Osalle kyvyttömyys irrottautua päihde-ehtoisesta elämästä ja rakentaa uusi identiteetti ja tarina on suuri suru: yrityksestä huolimatta elämä ja itseymmärrys eivät muutu. Siksi on tärkeä todeta, että sen enempää ihmisen arvo kuin hyvä elämäkään eivät ole sidoksissa toipumiseen.

Vaikka haitallinen päihteidenkäyttö kuuluisi ihmisen elämään loppuun asti, elämä voi olla arvokasta, kunniakasta, rikasta ja mielekästä. Kaikki edellä toipumisesta sanottu ei poista tätä, kaikkeen elämään kuuluvaa arvoa.

Lähteitä ja kirjallisuutta

[1] Orford J: Power, Powerlessness and Addiction. Cambridge University Press, Cambridge 2013.

[2] Koski-Jännes A: In Search of a Comprehensive Model of Addiction. Teoksessa Rosenqvist P, Blomqvist J, Koski-Jännes A & Öjesjö L (toim.) Addiction and life course, s. 49–67. Nordic Council for Alcohol and Drug Research, Helsinki 2014.

[3] Cloud W & Granfield W: Conceptualising recovery capital: Expansion of a theoretical construct. Substance Use and Misuse 2009: 42(12/13) 1971–1986.

[4] Mignon S I: Substance abuse treatment: Options, challenges, and effectiveness. Springer Publishing Company, New York 2015.

[5] The Betty Ford Institute Consensus Panel. What is recovery? A Working definition from the Betty Ford Institute. Journal of Substance Abuse Treatment 2007: 33, 221–228.

[6] White W L: Recovery: its history and renaissance as an organizing construct concerning alcohol and other drug problems. Alcoholism Treatment Quarterly 2005: 23(1), 3–15.

[7] White W L: Addiction recovery: its definition and conceptual boundaries. Journal of Substance Abuse Treatment 2007: 33, 229–241.

[8] Laudet A & Best D: Addiction Recovery in Services and Policy: An International Overview. Teoksessa Carrà G, el-Guebaly N & Galanter M (toim.): Textbook of addiction treatment: International perspectives, s. 1065–1083. Springer Reference, Milan 2015.

[9] Lund P: Christian Faith and Recovery From Substance Abuse. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 175. University of Eastern Finland, Kuopio 2018.

[10] Koski-Jännes A: Social and personal identity projects in the recovery from addictive behaviours. Addicton Research and Theory 2002: 10(2), 183–202.

[11] Hänninen V: Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampereen yliopisto, Tampere 1999.

[12] Randall W L: The stories we are: An essay on self-creation. Toronto University Press, Toronto, ON 2014.